Mä mistä alkaisin? Aloitetaan tärkeimmästä. Kiitos teille kaikille kultaisille ihmisille! Olen lukenut kommenttinne useampaan otteeseen. Niissä on valtavasti viisautta ja empatiaa. Kannustavia ja rohkaisevia ajatuksia ja sanoja. Kotiäidin malja vuosi yli. Myötätunto on hyvin vaarallista, siinä saattaa hetkeksi mennä pasmat sekaisin :)
Palaan kommentteihin myöhemmin varmasti useampaankin otteeseen. Löysin niistä postauksen aiheita.
Mutta sitten muuttamisen auvoisuuteen. Ihan parasta on, kun pihamaa alkaa tarjota antejaan. Kasvit ja kukinnot ovat yllättäneet jo useampaan otteeseen. Mikä se tämäkin kukka on nimeltään? Muistan näitä nähneeni Suomessakin, joten mikään kovin eksoottinen lajike ei ole kyseessä. Nyt kuitenkin vasta ensimmäistä kertaa pysähdyin kasvia tutkailemaan. On se vaan merkilliseksi - ja kauniiksi - tehty. Musta on käsittämätöntä, että tällaisia pelkistetyn kauniita, symmetrisiä aarteita versoo maan povesta. Eihän tällaista osaa ihminen edes suunnitella.
Ja siitä kotiäidin kriisistä. Ystävä lupasi, että voin alkaa vaikka maalata tauluja. Hän sitten ripustaa niitä vuokrakämppiensä seinille ja asiakkaat kilvan haluavat vuokrata asunnot ihan vain mun maalausten vuoksi. Harmi vaan, kun kotiäidin taiteilu on jäänyt morula-asteelle. Sisäisen picasson kaivelu olisi pitkällinen prosessi. Löytyisikö edes.
Olen yrittänyt panna sormen pulssille ja tunnustella mikä saa rytmihäiriöitä aikaiseksi. Kyllähän se melkein on rutiini. Samat kommervenkit toistuvat päivästä toiseen. Ja vaikka kuinka ajattelisin, että tee työtäs laulellen niin jossain vaiiheessa alkaa ahistaa. Kiitos ja arvostus pitää kehitellä jotenkin vihjeistä: kukaan ei äkäile tai kaikki ovat tyytyväisiä. Kaikilla on vatsa täynnä ja ehjät vaatteet yllä. Talossa vilistävät villakoirat ovat pieniä ja jauhokaisat ja riisihäröt loistavat poissaolollaan. Jotenkin ei vain tule taputtaneeksi itseään olkapäälle ja sanoneeksi, että hyvin tehty. Siihen tarvittaisiin jonkun toisen käsi.
Mulle on tärkeää, että kaikki ovat hyvällä tuulella, viihtyvät. Sikäli olen tyypillinen kolmas lapsi, että tunnustelen ilmapiiriä, hipsuttelen varpailla ja vitsailen vaikka maailman tappiin. Olisi helpompaa, kun en niin välittäisi rauhasta ja harmoniasta. Joskus olisi paikallaan marssia saluunaan ovet paukkuen, iskeä reukku pöytään ja tilata tuplaviski. Siis noin henkisesti. Vaikka hyvin käsitän, että en vastaa toisten tunteista niin silti yritän. Ollaan nyt happy, hyvällä tuulella. Kaikkihan on loppujen lopuksi hyvin. Onko tämä hömpän yltiöpäistä positiivisuutta vai pelkurin halua välttää konflikti - sitä voi sitten taas miettiä yön hiljaisina hetkinä :)
Tätä ei pidä tulkita väärin. Kyllä mä saan sapelin käteen kun mua oikein ahdistetaan. Annan vain asioiden yleensä mennä liian pitkälle ennen kuin ryhdyn puolustuskannalle.
Muutama päivä sitten autoillessa kuuntelin kirjailija David McCullough, Jr. haastattelua hänen kirjastaan "You Are Not Special and Other Encouragements". Amerikkalainen kulttuuri opettaa: you are special. Muistelisin, että näin koetaan Suomessakin. On tärkeää kokea olevansa ERITYINEN. Oli jotenkin helpottavaa kuulla, että erityiseen ei ole pakkoa. Kaikkien ei tarvitse olla special. Näin olen ajatellut itseni suhteen useinkin. Toki olen ainutlaatuinen perheelleni. Kuten juniori sanoo: you are my best mom. Joskus mietin, että ehkä yksilöllisyyden opettamisen lisäksi olisi tärkeä opettaa myös lajikkeellisuutta. Eihän se DNA niin kovin paljon poikkea yksilöstä toiseen (0.1%) ja simpanssiinkin eroa on vain reilu prosentti. Näitä kun funtsii, niin on aika käsittämätöntä että maailmassa ei vallitse rauha ja Kain ja Abel edelleen matsaavat...
Mikään ei ole niin ihana kuin murkkuikäinen poika. Tänään lapsi alkoi kysellä, että mitä sä äiti haluat synttärilahjaksi. Sanoin, että jos te kolme pesette mun auton ulkoa, imuroitte sisältä ja pyyhitte pölyt niin olen tavattoman onnellinen. Lapsi jatkoi tivaamistaan. Loppujen lopuksi hän koko 14-vuotiaan miehen varmuudella täräytti, että mä en ole ostanus sulle mitään 14 vuoteen, nyt on aika. Lupasin miettiä jotakin.