Eilen aamulla aloin miettiä, että mun tärkein tehtävä vanhempana on olla valmiina ottamaan koppi. Siis jos jokin menee pieleen. Pienimmäisellä meni. Ei pahasti eikä isosti, mutta niin että näki kuinka jurppii.
Herätyskello herätti, mutta nukutti. Tulin kotiin viemästä isompia lapsia ja huomasin, että lautanen on pöydässä vielä koskemattomana. Uni maistui makealta ja nenä painoi. Aamupala oli vähäsanainen. Pukeutuessa oli mieleen sitten muistunut, että yksi läksy on tekemättä. Nuori mies näytti hyvin huolestuneelta ja stressaantuneelta. Lupasin viedä autolla. Googlailin vähän avuksi. Keitin Muumimukillisen verran kahvia. Puolen tunnin pakerruksen jälkeen mies oli valmis kouluun, mutta vieläkään ei hymyilyttänyt.
Sydäntä riipi, kun katsoin ahdinkoa. Ja toisaalta mietin, että vaikka ahdinko tuntui suurelta niin pientähän tämä on. Muutaman vuoden päästä suruja ei ehkä lievennetäkään kahvikupillisella ja autokyydillä.
Isompien lasten High School on alkanut hyvin. Opettajat valitsivat pojan syyskuussa desing akatemiansa ykköseksi mitä tulee käyttäytymiseen, työskentelyyn, yrittämiseen. Pojasta kertoo aika paljon se, että hän unohti koko kunniakirjan ja -maininnan. Kuulimme siitä ihan muualta. Tytär sai teatteritaiteen opettajalta lappusen, joka oikeuttaa aloittamaan ruokatunnin viisi minuuttia aikaisemmin. Mainintoina suoraselkäisyys, esimerkillisyys, hyvä työmoraali. On upeaa, kun koulussa huomataan ja palkitaan.
Toisaalta sitten olen huolissani muuttuneesta kouluympäristöstä. Oppilas, joka käy samaa koulua kertoi aikaisemmin, että hän voisi milloin tahansa ostaa huumeita. Hän tietää kuka niitä tarjoaa. Yksi luokkakaveri väittämänsä mukaan osallistuu iltapäiväkerhoihin ja meneekin reilusti aikuisikäisen diilerinsä kanssa ajelemaan. Nuorimmat koulun oppilaat ovat 14-vuotiaita, vanhimmat kai jo lähempänä 19 vuotta.
Aamusumuista tietä ajaessa mietin, että olen kopparina ruispellossa. Tai maissipellossa. Lapset osaavat jo yhtä ja toista. Monessa asiassa ovat vanhempiaan etevämpiä. Mutta täällä mä olen, varmuuden varoiksi. Toivottavasti niin kauan, kun tarvetta piisaa.