Hermojännitys oli niin kova promin ja uintikisojen vuoksi, että mä paukahdin flunssaiseksi. Toissapäivänä paljastui, että yksi jos toinen carpoolin äiti oli sairastunut. Jaoimme hyviä hoito-ohjeita. Joku ehdotti hunajaa ja viskiä. Ei välttämättä oireet parane, mutta hetkeksi ne unohtuvat. Naurua piisasi, kun kerroin suomalaisesta sanonnasta tervasta, viinasta ja saunasta.
Ikuistin vielä tyttären corsagen. Olemme säilyttäneet sitä jääkaapissa ja vielä viikon jälkeen se on kuin uusi. Kukat ovat ihan oikeita. En silloin kavaljeerin pujottaessa tätä tyttären ranteeseen ymmärtänyt kuinka paljon kauniita yksityiskohtia koristeessa on, kuinka taiten se on tehty. Voisikohan tämän jotenkin kuivata?
Aamuradioon saivat äidit soittaa ja kertoa toiveitaan äitienpäiväksi. Yhdessäoloa toivoi kaikki. Lähes yhtä moni toivoi, että talo siivotaan tai että lapset siivoaisivat omat huoneensa. Kuulostaa jotenkin tutulta. Oma toiveeni oli, että pääsen valmiiseen ruokapöytään. Harmittaa ihan, kun ruuanlaitto voisi olla paljon iloisempi ja hauskempi tapahtuma. Mulle se on usein kuitenkin pakkopullaa kireällä aikataululla. Yksi ei tykkää yhdestä ja toinen ei tykkää toisesta, tärkeintä on että kaikki saavat vatsansa täyteen ja ajoitus on oikea. Sen lisäksi pitää olla olla ravintosisältö kohdillaan. Muuten loppuu uimareilta puhti ja itse asiassa koko monituntinen harjoittelu on ollut turhaa. Voi kuinka kannustava ajatus!
Eräs aikuinen tytär kertoi, että äiti haluaa kaikki jo aikuiset lapsensa sänkyyn löhöämään ja katsomaan elokuvia kanssaan. Napostelu kuuluu asiaan. Toinen kertoi, että vietetään kiireetön päivä, katsotaan leffoja ja syödään popcorneja.
Miten sitä äitinä sitten onnistuu. Tai epäonnistuu. Parastaan voi vain yrittää. Mua harmittaa nykyisin kovasti, että en silloin kun kaksoset olivat pieniä viettänyt heidän kanssaan enemmän aikaa yksittäin. Kaikki aika tuntui menevän syöttämiseen, vaiputtamiseen, pullojen keittämiseen, yösyöttöihin, ulkoiluun... Molemmat pienet persoonat menivät yhdessä nipussa. Muistan, kun joskus toisen nukkuessa otin hereillä olevan syliini ja siinä höpöteltiin. Niitä hetkiä oli kuitenkin liian vähän. Ja kun yksönen syntyi touhottivat kaksoset kahdella rintamalla. Vähän kauhun puolelle pukkaa, kun mietin että tästä lapset imevät mallin omaan vanhemmuuteensa.
Nykyisin meillä on valtavan hyviä keskusteluja, kun kuskaillaan toisiamme puolin jos toisin. Tänään puhuttiin eutanasiasta. Eilen oli aiheena altzhaimer. Siinä mietittävää piisasi, kun veikkasin että mun päähän viimeiseksi jäävä sana on todennäköisesti suomenkielinen. (Eihän ne sua ymmärrä sitten täällä Amerikassa ollenkaan!) Olemme funtsineet mitä pitäisi tehdä zombien iskiessä ja kuinka todennäköistä on, että eletään sitä muuallakin kuin maapallolla. Uskontoja on vertailtu ja puhuttu autojen moottorien tehot.
Tulin kotiin puolenpäivän aikoihin. Mies otti autoni aamulla ja siihen oli materialisoitunut uudet renkaat. Pirssi oli pesty ja öljyt vaihdettu. Maljakossa oli kaksi tusinaa pitkävartisia, sydänverenpunaisia ruusuja. Olen mä aika onnentyttö. Sitä vaan ei päivän tohinoiden keskellä aina muista tai ymmärrä. Pää viipottaa tulevissa, vaikka pitäisi muistaa olla tässä ja nyt. Mikä onkaan sen tärkeämpää kuin huolehtia rakkaimpien hyvinvoinnista, turvallisuudesta. Tässä kun illan viimeisinä tunteina järkeilen, niin mikä onkaan suurempi merkki välittämisestä kuin se että kulkupeli toimii ja on turvallinen :)
P.S.
Corsagen tilasi tyttärelleni äiti, joka on hyvin erityinen. Maahanmuuttaja taustainen nainen, joka on palvellut Yhdysvaltain asevoimissa muuttaen tukikohdasta toiseen koko palvelusajan. Yksityisyrittäjä, joka konsultoi firmoja. Äiti, joka leipoo syntymäpäiväkakut niin lapsilleen kuin sille alkuperäiselle joulun lapselle. Kaiken tämän lisäksi hän huolehti, että tyttärelläni on vaatetukseen sointuva kukkakoriste ranteessaan... Respect.