Olisi pitänyt olla taas kahdessa paikassa yhtäaikaa. Kaksosilla oli koulun yleisurheilukisat ja yksösellä kuoroesitys. Valjastettiin jo naapureitakin apuun, mutta selvittiin sitten omin voimin. Mies meni yleisurheiluihin, minä laulua kuuntelemaan.
Molemmat harrastukset ovat tulleet koulun puolesta. Ei kustanna ylimääräistä. Kuorolaiselle piti hankkia smokkipaita, mutta rusetti ja smokkivyö saatiin koululta lainaksi. Ainoastaan kuljetukset työllistävät meitä vanhempia. Yleisurheilijat saavat asut koulun puolesta ja koulu jopa pesee ne.
Kuorotapahtuma oli Downtownissa ihan oikeassa konserttisalissa. Yhteensä 16 alakoulun kuorot esiintyivät tapahtumassa kahtena iltana. Tilaisuus oli juhlava, oli puheita ja jaettiin palkintoja. Tapahtuman pääsponsori antoi konsertin lopuksi shekin jokaiselle osallistuneelle koululle. Laulantaa kuunnellessa ehdin miettiä monenlaista. Kuten kuinka upeaa on, että nämä 1000 lasta pääsivät esiintymään. Opettajat valmentavat kuorolaisia vapaaehtoisesti, ilman palkkaa useampana aamuna viikossa ympäri vuoden. Vanhemmat kuljettavat lapset ylimääräisiin harkkoihin. Vapaaehtoiset järjestävät konsertin ja sponsorit tukevat. Kaava on sama oli kyseessä hengen- tai ruumiinkulttuuri.
Tuli toinenkin ajatus mieleeni. Miten minä päädyin juuri tähän konserttisaliin, tähän kaupunkiin, tähän maahan, tämän koulun kanssa, tämän lapsen äidiksi. Vankasti uskon, että elämä on sellaista miksi sen rakennamme. Valintoja toisensa jälkeen. Mutta on siinä sattumaakin. Minunkin suuntaviivoiltaan valmiiksi pohdittu elämä sai ihan uuden kurssin, kun tapasin lasteni isän. On kyllä mahdottoman hyvä, että tulevista ei tiedä. Itse olisin hermostunut pahemman kerran.
Entäs sitten nämä lapset. Ovat kuin keväisiä puroja, lirittelevät ihan omilla urillaan. Minulla ei ollut edes aavistusta ennen konserttia, että lapsi osaa kokonaisen laulun hepreaksi ja Mozartin kaanonin kaupan päällisiksi. Samaan aikaan yksi lapsista kaatui mailin juoksun aluksi, nousi pystyyn ja rynnisti matkoihinsa. Toinen rynnisteli ihan muuten vaan.
Siellä konserttisalissa istuessa mieleni valtasi syvä rauha. Yksi niitä onnen hetkiä, jolloin tietää olevansa perimmäisten kysymysten, ja vastausten, äärellä. Tässä on minun paikkani, tänne minä kuulun. Kuuluu huomenna sitten taas mitä kuuluu.
