Toivon, että kesätuuli heiluttelee leppeästi verhoja, aurinko hymyilee ja naisten itkusta ei ole tietoakaan. Lueskelin, että perimätiedon mukaan naistenviikolla aina sataa, koska naiset ovat niin kovia itkemään. Juhlitaan me 18. - 24.7. nimipäiviä viettävät niin, että jos vaikka sataisi ei haittaisi!
Amerikkalaiset ovat olleet ihastuneita nimipäivä -ajatuksesta. How charming! En sitä tietenkään kaikille selosta, harvoille valituille olen kertonut. Vasta nyt täällä ollessani olen ymmärtänyt kuinka hieno keksintö nimipäivä on: moni ei tiedä syntymäpäivistä tai muista merkkipäivistä, mutta nimipäivä on kalenterissa, se painetaan lehtiin, kerrotaan radiossa. Edes kerran vuodessa saa onnittelut, ilman omaa ansiota tai ponnistelua, ihan vain siksi että joku on halunnut juuri tämän nimen antaa.
Etsin kuvaa postaukseen ja tämä on julkaistu täällä aikaisemminkin. Suomen kesäpaikkaa ikkunaverhoineen ei enää ole olemassa käsittääkseni sellaisessa muodossa kuin sen tunsimme, mitään ei ole jäänyt jäljelle. Lapsille kesäpaikka oli ainoa paikka, jonka he Suomesta tiesivät ja tunsivat omakseen. Kirjoittelen tätä tippa silmässä. Itse en ehtinyt hyvästejä heittämään, paikka myytiin jokunen vuosi sitten. Talossa oli säilytyksessä 30 vuoden siihen astisen elämäni tavarat. Tänne sain joitakin kirjoja, valokuvia, nallen. Kaikki muu katosi kuin tuhka tuuleen: keräämäni astiat, liinavaatteet, kirjat, taulut. En edes muista mitä kaikkea. Toisaalta tavaraahan se on, mutta olisi ollut ihana päästä vielä kerran katsomaan minkä haluaa kuljettaa mukanaan, minkä antaa jatkaa elämäänsä muualla. Meidänhän oli tarkoitus palata Suomeen vuoden jälkeen tänne tulosta. Kaksoset vain sattuivat tupsahtamaan sitä ennen. Seuraavaksi pohdimme, että mennään takaisin Suomeen kun kaksoset ovat parivuotiaita. Silloin sitten tuli yksönen. Aaa, no tota mennään takaisin kun lasten koulu alkaa... Vuoden kuluttua kaksoset ovat yliopistossa, toivottavasti.
Aamu sai mukavan alun. Vein nuorimmaisen harkkoihin ja menin itse joogatunnille. Opettaja ja tunnin sisältö olivat uusia. Joskus vähän leipiinnyn vakituisiin tunteihin, aika paljon teemme samoja harjoituksia, variaatiota on aika vähän. Theresa oli virkistävä poikkeus. Ensinnäkin tunti oli tarkoitettu venyttelemiseen, kropan tunnusteluun. Mua alkoi siinä vaiheessa hymyilyttää, kun piti liikuttaa häntäluutaan ja kuvitella heiluttavansa häntää :) Joogan jälkeen menin vielä 40 minuutiksi juoksulaitteeseen. Laite näytti juoksua, mutta kyllä se enemmän oli reipasta kävelyä. Mä en ole kovin hyvä aamuliikkuja. Vähän aamukahdeksan jälkeen oli päivän harjoittelut pulkassa ja mieli muikea.
Tunnin lopussa kun oli hiljentymisen aika kuvittelin itseni laiturinnokkaan, aamu-usvaan katselemaan kesäpaikan järven joutsenparia. Vaikka kesäpaikkaa ei ole on sentään kivoja muistoja. Ja tosiasia taitaa kyllä olla, että aika on käyttänyt kultapensseliä.