Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarina

Kimmo Ohtonen kertoo keravalaisesta kotimetsästään: "...voimakas metsä tuntui jatkuvan maailman ääriin saakka... eikä siellä ollut mitään pelättävää." Sanat voisivat olla omasta lapsuudestani, omasta kotimetsästäni. Mahtavien kuusien alla oli leikkipaikka ja vissi piilo. Metsän humina tuntui vain ja ainoastaan turvalliselta. Ohtosen metsän asukkaineen veivät metsäkoneet ja tilalle rakennetut punatiiliset rivitalot, minun metsäni käsittääkseni vieläkin humisee missä pitääkin. Tosin niitä rakkaita joiden kanssa metsän jaoin ei enää ole. Kiersin tuttuja polkuja isäni kanssa viimeisen kerran kesäkuussa 2010. Tunnen olevani "ihminen, joka katsoo taaksepäin ja yrittää suhteuttaa menneet ajat osaksi nykymaailmaa", mutta Ohtosen tavoin palaan aika-ajoin kotimetsääni ja "valkoisten joulujen menneeseen maailmaan".

Kirjan kuvat tuovat mieleen muistoja. Kotipihasta läksin hiihtoretkille eväänä kuorittu, muoviin kääritty ja taskuun työnnetty appelsiini. Usein umpihankeen, omia latujani sivakoiden. Olen myöhemmin miettinyt, että vanhemmat eivät suotta hätäilleet vaikka retket kestivätkin useamman tunnin. Toisaalta suksien jälkiä seuraamalla näki minne tie vei. Allekirjoitan ajatuksen, että "luonnon kanssa sopusoinnussa eläminen ja sen ymmärtäminen perustuvat kotona tapahtuvaan kasvatukseen ja omaksuttuihin arvoihin." 

Pitkäkorvainen metsäjänis oli viihdykkeeni retkillä. Harvemmin näin itse loikkijaa, mutta jäljet sitäkin useammin. Kirjasta opin, että Etelä- ja Keski-Suomessa metsäjänisten määrä on vähentynyt ja se on joutunut muuttamaan pohjoisemmaksi. Ilmastonmuutos on tuonnut tullessaan vähälumiset alkutalvet ja valkoisesta talviturkista ja suojaväristä on tullutkin maalitaulu. Valkoinen jänis ei mustalla maalla pärjää. 

Kirjoittaja vie mukaansa kuvausretkilleen eri puolille Suomea. Uusimaa citymetsineen ja Pohjois-Savo korkeine hankineen avautuvat elävinä, elämää sykkivinä. Kuvaus itärajasta Kainuun korkeudella on itselleni uusi ja tutkimaton. Jos joku olisi kysynyt kuinka monta sutta Suomessa majailee olisin vastannut todennäköisesti tuhansia. Oikea luku on hiukan yli 200. Olen ymmärtääkseni kerran kuullut  suden ulvonnan itärajan tuntumassa ja se muisto jäi selkäytimeen syksyisen yön läpitunkemattomassa pimeydessä. 

Sudet ovat tuttuja saduista ja tietysti kun mietin Felixiä näen mitä muutama kymmenentuhatta vuotta yhdessä ihmisten kanssa saa aikaan. Toki olen uutisista lukenut pihasusista ja lapsena kuulin kauhujuttuja susien syömistä pikkulapsista (tapahtui 1800-luvulla). Mieleeni ei kuitenkaan tullut, että susiviha olisi nykypäivää, että se eläisi ja voisi hyvin. Sydän kylmänä luen korpilaista ja salametsästäjistä, joille suden tappaminen on terapiaa; ihmisistä, joille yhden lajin hävittäminen maan päältä on ihmisyyteen laskettu etuoikeus. 

Ymmärrän, että häirikkösudet pitää hävittää, mutta en ymmärrä vainoa. Etenkään, kun sille ei ole tieteellistä tai tositapahtumiin perustuvaa oikeutusta. Yhtäkkiä alkaa olla kovin merkityksellistä mitä Rinalle, Lucalle ja Fidolle, kolmen susikaveruksen laumalle, itärajalla kuuluu. Eikä ainoastaan susien vuoksi, vaan meidän ihmisten. "Osa ihmisyyden ydintä on omien tuntemuksien ja asenteiden kriittinen tarkastelu. Susipelkoa lietsovat tahot luottavat pääosin ihmisen tietämättömyyteen ja jo kauan sitten juurtuneisiin asenteisiin ja ennakkoluuloihin. Tietämättömyys ruokkii pelkoa. Pelko ruokkii vihaa. Viha ruokkii vihaa." 

Otan kirjan mukaani näyttääkseni kuvia pienelle hoidokilleni. Hän on hyvin kiinnostunut eläimistä, merilehmä on tämän hetkinen suosikki. Selailemme kirjaa yhdessä, katselemme kuvia. Yksi aukeama nousee ylitse muiden, ahmaveijari lumipartoineen ilahduttaa. Kirja on auki pöydällä kolmisen tuntia ja kuvia palataan ihmettelemään leikkien lomassa. Tiedän ahmoista nykyisin aika paljon enemmän kuin muutama päivä sitten: yksineläjiä, voimakasleukaisia, pieniä ja pippurisia, -40 C astetta on lasten leikkiä. Ja yksi Suomen metsissä elävästä neljästä suurpedosta, kanta noin 220-250 yksilöä ja veijarit tarvitsevat suojelua. 

Elämässäni oli hetki, jolloin näin punakettuja missä tahansa pysähdyinkin: Heathrow, Lake Tahoe, keskisuomalainen naavapartainen metsä. Kettu on tuntunut sieluneläimeltä, ystävältä. Viime aikoina olen alkanut kuitenkin miettiä, että ei olisi elo karhunakaan hassumpaa. Minulle hartaalle nukkujalle viiden kuukauden talviunet olisivat enemmän kuin paikallaan :) Kuvia katsellessa mielessä käy, että ehkä voisin olla yhdistelmä karhun voimaa ja auktoritteettiä, ketun nopeutta ja sulavuutta. Miltähän se mahtaisi näyttää? 

Minussakin kamppailevat luonnontiede ja taloustiede. Olen osin kettutyttö, mutta näen metsän myös plantaasina, metsäpeltona. Olen sitä sukupolvea, jolle koulussa opetettiin että Suomi elää metsästä. Olen tehometsätalouden suuria hyötyjiä, "sellurahalla koulutetun sukupolveni" kasvatti. Koen, että metsäluonnon ja metsäteollisuuden pitäisi käydä käsikkäin: "metsiä pitää hakata (mutta) kyse onkin laadusta: metsien rakenteesta, hyödyntämisen ja suojelun välisestä tasapainosta." 

Kirjan monet tarinat ja kohtalot vievät mukanaan. Mielipuolen tavoin käyttäytyvä metso ja Suomen kartalta hävinnyt naali ovat esimerkkejä siitä, mitä me ihmiset luonnon tasapainolle teemme. Ja entäpä pariskunta Kuukkeli, joka lentelee naavaisen ikivanhan kuusikon ja mäntyvaltaisen talousmetsän väliä. "Luonto mukautuu ja sopeutuu kaikin mahdollisin tavoin. Luonnolla ei ole varaa vieraantua tästä maailmasta." Mutta uskon vahvasti myös, että "luonnossa pärjää parhaiten, kun ei luule itsestään liikoja."

Kiitos Docendo!

❤:lla Johanna, metsäkansalainen