Punnitsen kirjaa kädessäni, Juoksijan sielu on tuhdimpi kuin osasin odottaa. Kuinkahan tässä käy? Turhaa huolehdin: siinä missä Virolainen kokeen juoksijan "high" minä koen lukijan "flow". Kirja vie mennessään. Kirjoittajalla on juoksun lisäksi sana hallussaan.
Kirja on itselleni epätyypillinen valinta. Juoksijana olen tasoa sunnuntaipyrähtelijä, lyhyidenmatkojen erikoisnainen, puolentunninmenijä - no, toisinaan saan jolkoteltua tunninkin. Oma mottoni on: "Matka ei tapa, ainoastaan vauhti." Haluan kurkistaa tavoitteellisen juoksijan maailmaan, sielunmaisemiin. Mikä saa pistämään jalkaa toisensa eteen 42 kilometrin ja 195 metrin matkan, neljän tunnin molemmin puolin?
Lukiessa alkaa hahmottua mieleeni parisuhde: ensiksi vähän flirttaillaan, tapaillaan, solahdetaan kuin vahingossa seurustelun puolelle ja sitten ollaankin parisuhteessa. Välillä etsitään omaa tilaa ja otetaan etäisyyttä, mutta sitoutuminen on syvällä sielussa. Sinä olet osa minua, minä olen osa sinua. Matka on yhteinen, rytmi jokaisella omanlaisensa.
Virolainen aloittaa maratonmatkansa toukokuussa 2009 juosten rapiat 21 kilometriä Helsinki City Run -tapahtumassa. Flirtti johtaa tapailuun juoksu- ja maratonkoulun kautta. Yhdessä elämänkumppaninsa Mikon kanssa kirjailija suuntaa kohti Budapestiä ja ensimmäistä maratonia. Ennen kirjan viimeistä sivua suhde on lujittunut, löytänyt muotonsa ja yhdeksän muuta maratonia on taitettu. Suhde on seesteinen.
![]()
Lukijana olen otettu siitä, millä intensiteetillä Virolainen ottaa minut mukaansa maratoneille. Rahjustan hänen rinnallaan Budapestin maaliviivan yli näyttäen "enemmän lyllertävältä ankakalta kuin juoksijalta". Rojahdan hänen rinnalleen ja koen kuinka "maratonin musta aukko vaihtui suureksi riemuksi". Lontoon "lähtölaskenta saa nieleskelemään kyyneleitä" ja New Yorkin maratonilla tapaan sillan kaiteella istuvan nuoren naisen ja hänen kannustuksensa "otat perkele vielä ainakin yhden selän". Bostonissa tunnen, miten kisanumeron ja onnentoivotusten jälkeen "sisimpäni valtasi sama hyökyaalto kuin aina". Ateenassa hymyilen tekohymyä huijaten "aivojani ajattelemaan, että kaikki oli hyvin".
Maratonin tuomien tuntojen ja tuntemusten lisäksi kirja johdattelee ammattisalojen pariin. Haa, nytpä tiedän mikä on raatobussi, Seven Continental Club, maksimitonni, yassot, World Marathon Challenge, Abbott World Marathon Majors, ajanottochip... Juoksusta paljastuu monenlaisia maailmoja, mielenkiintoisia persoonia ja tapahtumia. Tänä päivänä on vaikea ymmärtää esimerkiksi Roberta "Bobbi" Gibbin tarinaa Bostonin maratonilta vuodelta 1966. Naamioituneena ja salaa Gibb aloitti matkan ja juoksi hiertävistä kengistä huolimatta sydämellä maaliin. Maratonia ei pidetty ennen häntä naisille sopivana matkana.
![]()
Kirja ei ole pelkkää juoksua. Välillä hiihdetään. Tai oikeammin vaelletaan suksien ja ahkion kanssa Sarekin huikean suuressa kansallispuistossa. Opin, että vaelluksella on syytä olla "30 prosenttia voimia jäljellä varastossa" yllättävien tilanteiden varalle ja että "toistuvat rutiinit luovat vapautta". Aikaparannuksiin pyrkivä Virolainen taas oppii, että "vauhti ei ollut tällä vaelluksella se juttu vaan elämys". Kirjoittajasta kertoo paljon hänen halunsa kokea uutta, vaikkapa nyt hiihtovaeltaa ilman erityisempää hiihtotaitoa. Perinpohjaisena ihmisenä hän kuitenkin hankkii tarvittavan tiedon ja koulutuksen, tässä tapauksessa Ankarat arvotunturit -koulutuskurssin. Hän lähestyy rationaalisesti pala palalta elämänsä haasteita.
 |
| Suuntaviivoja ja aamurutiineja Sarekin hiihtovaellukselle |
 |
| Nautin näissä maisemissa liikkumisesta |
Koskettavin osa kirjasta on itselleni kuvaus matkasta Keniaan Run Fast -juoksuleirille. Virolainen ottaa jälleen mukaansa ihmettelemään kenialaisia maisemia, Itenin kylää, ihmisiä, ajattelua. Seison Fluorspan Hillin pohjalla ja taitan tuskaisena 21 kilometrin nousun 2800 metrin korkeuteen. Luen lumotuneen Brother Colm O'Connellin valmennusoppeja. Brother Colm on Grand Old Man kenialaisen mestaruusjuoksun takana. Opin ymmärtämään, että juoksu on kenialainen tie ryysyistä rikkauksiin. Moni menestynyt urheilija auttaa perheensä lisäksi kotikyläänsä. En enää katsele ihan samoin silmin mestaruuskilpailuja ja sydämeni liputtaa näille kenialaisille sisupusseille. Virolaisen sanoin: "Juokseminen oli heille (kenialaisille) silkkaa työtä, ainoa vaihtoehto. Meille (Run Fast -harjoitusleiriläisille) se oli silkkaa hupia... suhteemme juoksuun oli harrastus, paikallisille se oli kaikki, koko elämä".
Juoksijoille ja maratoonareille kirja on aarreaitta, vertaistukea ja kannustusta vailla vertaa, mutta kyllä tällainen osa-aikajuoksentelijakin saa kirjasta iloa. Peruskunto on itseasiassa hauskempi juttu kuin osasin kuvitella: minulla on lupa mennä hiljaa matalalla sykkeellä. En rajoittaisi kirjan sanomaa ja antia kuitenkaan juoksuun tai edes liikuntaan: jos elämässäsi on intohimo tai suunta johon haluat pyrkiä, kirja innostaa, johdattelee esimerkin voimalla. Virolainen kertoo ääneen halustaan päästä Seven Continental Clubin -jäseneksi sen jälkeen kun kisoja on juostu vasta Euroopassa. "Minua oli jännittänyt kertoa unelmastani, mutta nyt se oli tehty. Olin helpottunut. Elämälläni oli julkisesti ääneen lausuttu suunta".
 |
Yksi elämäni maratoneista alkaa olla ohi. Kymmenisen vuotta olen tukenut lapsia uintiharrastuksessaan. Enpä tiennyt mihin pääni aikoinaan työnsin, kun ilmoitin lapset uimaseuraan. |
 |
| Tämä pitkän kiviaidan mittainen matka oli joskus tuskallisen pitkä, polviin sattui ja nilkat olivat jäykät, hivuttava nousukin tuntui pahalta. Juoksu ei tuntunut luonnolliselta. Nykyisin sujuu jo huomattavasti mukavammin :) |
"Kaikki maailmassa oman aikataulunsa mukaan. Siis luota, eivät unelmat ole myöhässä, kaikki maailmassa ajallaan."
Kiitos Bazar!
❤:lla Johanna