Olin jo käymässä yöpuulle, kun muistin päivällisen keskustelun. Olin hoitamassa kaksivuotiasta veitikkaa. Läksimme leikkipuistoon ja kotiin tullessa olikin kaikki ovet lukossa. Siivoojan piti jättää jokin niistä auki, mutta epähuomiossa kaikki olikin visusti kiinni. Päivä oli kaunis, eväitäkin vähän matkassa ja mun Kånkenissa hätävarakirjoja. Istuskelimme verannalla ja juttelimme. Ensin mun piti tavata miten Johanna kirjoitetaan. Sitten pieni ystäväni tavasi viisikirjaimisen nimensä minulle.
Juttelimme mistä ruuista ja juomista pidämme. Kerroin tykkääväni vedestä, maidosta ja kahvista. Mitenkäs tee kyseli nuori keskustelukumppanini. Joo, tykkään mä siitäkin. Siirryimme aiheesta toiseen ja lapsukainen kertoi haluavansa soittaa joko kitaraa, selloa tai pianoa. Sello vaikutti todennäköisimmältä. Juttelimme pilvistä, säästä, sääennusteesta. Katsoimme sitä yhdessä puhelimestani. Tykkäämme molemmat ananaksesta pizzan päällä ja minä pidän myös sardiineista, kuten hoidokkini isä.
Vietimme leppoisan lähes tunnin siinä verannalla ennen kuin perheen äiti saapui. Aika kului hyvässä seurassa. Vasta nyt, kun kello lähentelee täällä meillä puoltayötä mun mieleeni jysähti kumma ajatus: kävin jokapäiväistä, älyllistä keskustelua kaksivuotiaan kanssa! Puolin ja toisin pitkiä lauseita, kysymyksiä, ajatuksia. Joko mä olen taantunut tai sitten kaksivuotiaat ovat nykyisin ihan mahdottoman fiksuja. Ainoastaan sanasta "yellow" saattoi päätellä seuralaiseni iän. Sen lisäksi että hän ansiokkaasti vertaili keltaisia ja ruskeita banaaneja hän myös äänsi värin "lelou".
Heittelimme heipat. Pikkumies kysyi, että saako antaa suukon. Käänsin poskeni ja siihen muiskahti märkä pusu. Itse suukotin pellavaista päälakea.
Onnellista perjantaita!
❤:lla Johanna, itseään paremmassa seurassa oleilleena
P.S. Päivitys edelliseen postaukseen:
Kojootilla OLI vesikauhu.