Perjantaina huusin tukka hajallaan soppakauhan varressa. Näytti siltä, että universumi oli päättänyt ettei mikään onnistu eikä mulla voi olla kivaa.
Tiedättehän, koko viikko mietitty mitä syödään, kuskattu lapsia, pesty pyykkiä, koulutettu koiraa, käyty lapsen konsertissa ja nimitystilaisuudessa (kirjoitan tästä joskus myöhemmin), pakattu eväitä ja vihdoin varmistui ettei Suomeenkaan ole tänä kesänä asiaa. Edessä viikonloppu, miehen kanssa vuoroajelua lasten kisapaikalle reilun sadan kilsan päähän. Miehelle aamuvuoro, mulle ilta.
Perjantaina lapset tulevat treeneistä, tarjoamani kana ei olekaan täysin kypsä, urheiluvaatteet (ne ainoat!) on yhdeltä harrastajalta hajonnut yltä ja toinen on kadottanut urheiluvälineensä. Pikku juttujahan nämä ovat, turha niistä on hikeentyä mutta mua ei naurattanut. Itketti.
Tällaiselle lonkkaa vetävälle, kattoon syljeksivälle kotiäidille on kova paikka kun urheiluvälineet hajoavat tai katovat. Meillä on sellainen työnjako, että minä kustannan lasten harrastamisen. Tämä kuluvan kauden budjetti on jossain 7000 taalan paremmalla puolella. Ensi kaudesta tullee vielä kalliimpi. Mielikuvitusta saa käyttää, että saa laskut maksettua. Osa-aika puuhastelu ei ole kovin tuottoisaa.
Joten perjantai-iltana oli fiilikset aika ankeat. Pistin ruuan pöytään ja kömmin omiin oloihini. Kohta koputti lapsi ovelle. Sisälle asteli nyyhkivä tytär. Harry, meidän gerbiili, oli kuollut.
Siinä ne vaihteet vaihtuivat kuin itsestään. Mun surut olivatkin aika pieniä. Harrylle piti löytää arkku. Jokainen kirjoitti mustan suklaalaatikon kanteen viimeisen tervehdyksensä. Laatikko pehmustettiin kukallisella lautasliinalla, laitettiin fylliä että on mukavampi levätä. Panimme laatikkoon vähän ruokaa ja lorautimme konjakkia. Jos vaikka tulisi vilu haudassa. Muisteltiin siinä ohimennen Egyptin faaraoita. Lapio oli kylillä, joten karautin hakemaan sen. Aloitin haudan ja tytär kaivoi loppuun. Pidimme hautajaiset. Jokainen ripotteli vähän multaa pienelle arkulle. Pihapensaasta löytyi muutama kukkakin. Tytär loi haudan umpeen. Hiljennyimme muistelemaan Harryä sillä aikaa, kun kuorolainen esitti Mozartin kaanonin.
Olo oli haikea. Kaipaava. Kolme ja puolivuotta sitten Harry tuli meille veljensä Charlien kanssa. Nyt Charlie on yksinään. Charile sai taputuksen jos toisenkin. Mietin, että tämä on se meidän kaikkien kohtalo. Jonain päivänä mieheni tai minä on yksinään, toista ei enää ole. Joten hyvin voi unohtaa muutaman murheen ja keskittyä iloisempaan elämään.
Viikonlopusta tulikin oikein kiva. Kisat sujuivat hyvin, omia ennätyksiä syntyi. Lasten kanssa oli hyviä keskusteluja ajomatkan aikana. Heitä kiinnosti kovasti, minkälaista mun elämä oli heidän ikäisenään. Kerroin luokkaretkistä - hiihtäen jorpakkoon tai fillarilla niemen kärkeen - ja ne olivat heidän mielestään paljon parempia kuin heidän bussimatkansa museoon tai akvaarioon. Lapsi totesi olevansa kovin ylpeä perheestään, kun "teillä eurooppalaisilla on ollut niin mielenkiintoinen elämä". Eihän siinä voinut enää kuin hymyillä :)