Teemu Potapoff, Julius Konttinen: Selviytyjät

Selviytyjät -kirja on kiertänyt viime aikoina mukanani monissa paikoissa, matkoilla ja töissä. Ei niinkään fyysisesti, vaan sydämessä ja ajatuksissa.  Olen miettinyt mitä sanoisin. Oikeastaan kaikki mitä haluan sanoa tiivistyy yhteen sanaan, ystävälliseen kehotukseen: lue. Sen lisäksi katso Julius Konttisen puhuttelevat kuvat. 

Selviytyjät on kirja 11 suomalaisesta, miehistä ja naisista, joille aurinko ei aina ole hymyillyt. Sairaudet, addiktiot, tapaturmat ja kanssaihmiset ovat tarjonneet pahintaan, surua ja murhetta, masennusta, kuolemanhalua, pelkoa. Kaikkea sitä, mistä mielellämme emme kuule, jonka emme toivo osuvan omalle kohdalle. Kirja kertoo myös 11 ihmisestä, jotka ovat selviytyneet. Toivo versoo vahvana. "Mieleneisaaantaaluovuttaa", kuten Jani tarinansa lopuksi toteaa. Tarinat ovat minä-muotoisia, kertojien äänet kuuluvia. 

Jotkut tarinoista ovat sellaisia, että haluaisin jättää lukemisen sikseen. Sitten ajattelen, että jos nämä ihmiset ovat tämän joutuneet kokemaan niin kyllä minun pitää pystyä edes lukemaan. Jonkun elämän musta hetki kestää tunteja, jonkun vuosia. 

"Olin juoppo 11-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. Kun muut aloittivat juomisen, minä raitistuin... Viinan avulla pääsin eroon kaikesta." Annelin sanat vavahduttavat. Maailma, josta pienen tytön täytyy paeta viinan avulla on kammottava. Kuva Annelin elämästä: "Olen sitonut hyppynarun parvekkeemme reunaan. Jos isä heittäisi minut alas, tarttuisin hyppynaruun ja heilauttaisin itseni hienosti alakerran naapurin partsille."Peppi-tyttö, toivonettäilonjaonnenhetketeivätjätäsinuarauhaan. 

Joihinkin tarinoihin on helpompi samaistua ja hyväksyä tapahtumat. Kukapa ei olisi joskus kokenut, että "mäolenyhtähullukuinmuusukuni" Essin tavoin. Essin "hulluuden" syy on kuitenkin sairaus, bipolaarisuus. Lapsen kuolema, syöpä, lapsettomuus, väkivallan uhriksi joutuminen ovat helpompia hyväksyä kuin alkoholismi tai sarjapettäminen. Edelliset tuntuvat annetuilta, jälkimmäiset valinnoilta. Kuuntelen kirjan kertojia kuitenkin nöyrästi, mikä minä olen tuomitsemaan. 

Kun elää riittävän pitkään ehtii tapahtua monenlaista. Pari kolme tarinaa tuntuu jollain tavoin tutuilta. Omat kokemukseni eivät ole näin rankkoja, mutta ymmärrän Samin tarinan (koulu)kiusaamisesta. Sami, kaveri joka saa kerta toisensa jälkeen Mustan Pekan käteensä siitä huolimatta, vaikka kuinka paljon yrittäisi. 

"Ensimmäinen koulussa tapahtunut kiusaamistilanne on jäänyt hyvin mieleen. Minulta varastettiin penaali ja sen sisältö leviteltiin ympäri luokkaa ja käytävää." Itseltäni piilotettiin reppu, niin että sitä ei koulupäivän päätyttyä löytynyt. Muistan, kun etsin reppua, kävin välillä kotona ja tulin takaisin etsimään. Nähtävästi kiusaaja(t) kököttivät jossain ja seurasivat epätoivoani. Reppu löytyi usean tunnin jälkeen jo moneen kertaan läpikäymästäni paikasta. Samin tavoin itseäni satutti kovasti, kun (luulemani) hyvä ystävä liittyi kiusaajiin. En koskaan unohda miltä tuntui seistä keskellä koulunpihaa ja hän kuuluvalla äänellä haukkuu rotansyömät lenkkarit, homeiset farkut, iänikuisen collarin. Varakkaan perheen tyttö ei kai sitten ymmärtänyt, että ostin vaatteet omilla rahoillani ja huolsin ne joka viikonloppu itse. 

Samiakannattaakuunnella. "Mielestäni kiusaamiseen ei puututa tarpeeksi kovalla kädellä, vaikka kaikenlaisia KiVa koulu -projekteja järjestetäänkin... Se, että julkkikset käyvät puhumassa kouluissa, lukemassa käsikirjoituksesta sanoja, ei auta kiusattuja.""Kiusattua ei pitäisi sijoittaa uuteen kouluun, pakoon kiusaamista." Ja vielä: "...tärkeä nyanssi on, että asiat selvitetään koko luokkayhteisön edessä. Lyödään kättä päälle." 

Saulin tavoin kuulin myös ihmettelyä, miksi pitää olla niin erikoinen. En soittanut mitään, mutta niissä asioissa joissa olin hyvä olinkin "erikoinen". Itse pääsin vähällä ja olen kiitollinen, että äitini ei vängännyt vastaan kun halusin jättää viikottaiset hengelliset tilaisuudet väliin. Jonkinlainen kauhu mieleeni nousee, kun huomaan hurmoksellisuuden merkkejä olipa kyseessä urheilu, uskonto tai mikä tahansa. "Sairaan systeemin merkkejä on se, jos mitään ei voi kritisoida. Olen pyrkinyt ajattelemaan, että mikään ei mene keskustelemalla rikki."

Janin matka Chippandales -esiintyjästä mieheksi, joka näyttää siltä "kuinkranaattiolisiräjähtänytsylissäni" puhuttelee. Ei ole helppoa uhrata 10-15 -vuoden työtä ja aloittaa kaikkea alusta. Syöpädiagnoosin jälkeen Jani valitsee vaihtoehtohoidot eikä ehdotettua hoitopolkua sädehoitoineen, leikkauksineen ja kemoterapioineen. "Asennoiduinmielessäni,ettätulenterveeksienkäaiokuollatähän" hän toteaa. Luen Janin kertomuksen ajatuksella. Olen ihminen, joka välttelee lääkäreitä viimeiseen saakka. Uskon vakaasti, että moni kuoleva on viimeiseksi nähnyt lääkärin... Uskon lähes yhtä vakaasti, että kun teen asiat oikein lääkäriä ei tarvitse tavata. Karu tosiasia kuitenkin on, että "tänä päivänä on yleisempää, että ihminen jossain vaiheessa sairastuu johonkin syöpään kuin ettei sairastuisi." Toinen tärkeä opetus on, että aina ei pidä uskoa lääkärin sanoja.  Nuoren hyväkuntoisen miehen oireet voivat olla jotain ihan muuta kuin burnout.

11 elämäntarinaa koskettavat. Saan lukiessani paljon vastauksia siihen, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat kriisin hetkellä. Yksi vastaus jota en välittäisi saada liittyy siihen millaisia viestejä surusta toipuville ihmisille toimitetaan. Heidin raskaus päättyy keskenmenoon. Lapsettomuushoidot eivät auta ja parisuhde loppuu. Heidi lupautuu keskusteluohjelmaan. Täysin tuntematon ihminen antaa palautetta, "ettei minulla olisi oikeutta surra yhtä keskenmenoa... rupesin miettimään, onko olemassa jokin tietty määrä keskenmenoja, joiden jälkeen on oikeus surra." Suru on meille kaikille omanlaisensa, menetyksiä ei voida mitata ja verrata grammoina tai sentteinä, tunne on jokaisen oma. "Ihmiset vetoavat milloin mihinkin Afrikan nälkää näkeviin lapsiin..., jotta muut eivät... saisi surra vaikkapa äitinsä kuolemaa tai syöpää. Suru, häpeä ja kaikki tunteet ovat henkilökohtaisia, ei niiden tärkeysjärjestykseen laittamisessa ole mitään järkeä."

Höristelen korviani kuullakseni tarkemmin, mitä selviytyjät haluavat sanoa läheisille, ystäville. Olen ollut tilanteessa, jossa en ole osannut oikein sanoa mitään keskenmenon kokeneelle ystävälle. Lohduttaa lukea, että "on tärkeää kuunnella, eikä välttämättä tarvitse sanoa yhtään mitään."Apua ja välittämistä voi osoittaa teoilla, ei välttämättä sanoilla. Tarinasta toiseen toistuvat ystävien ja sukulaisten merkitys. Seitsemän lapsen yksinhuoltajaisä Sauli: "Sain paljon apua ystäviltämme ja sukulaisilta, jotka järjestivät minulle muun muassa viikonloppuvapaita."Joku ei voi sietää korulauseita kuten se mikä ei tapa, vahvistaa. Joku toinen taas kokee niiden kuvaavan juuri omaa tilannettaan. 

Toipujan matka ei ole helppo. Alkoholiongelman kanssa painiskeleva Mika tatuoi muistutuksen olkavarteen: "Minnesota-hoidon logossa on 24 ja kameli: lupaamme olla selvin päin vain 24 tuntia kerrallaan."Tien kivisyyttä kuvaa miete: "Minulla olisi pitänyt hoidon alussa olla 24 tunnin sijasta yksi tunti, sillä silloin olin raittiina vain sen verran kerrallaan."

Jokaisen tarinassa toistuu myös ajatus ajan parantavasta voimasta ja siitä, että on itselleen armollinen. Essi: "... on tärkeää antaa itselleen rauhaa sairastaa."Ivari: "Ehkä aika parantaa haavat."Erja: "Ajattelen niin, että olotiloja tulee ja menee."Jani: "On tärkeää olla armollinen itselleen omien tunteiden suhteen." 

Potapoff ja Konttinen ovat tehneet vahvan ja kauniin kirjan osin rumistakin asioista. Kasvutarinoista, joissa on pitänyt varttua ja venyä monen keskivertokasvamisen verran. Toivo vie eteenpäin, elämä kantaa kaikesta huolimatta. Kukaan meistä ei selviä yksin, ystävien ja läheisten tuki on mittaamattoman arvokasta. Saulin sanoin: "Olemme (puolisoni kanssa) vuoron perään putoilleet: kun toinen on pudonnut, toinen on kannatellut."