Viime aikoina hymy ei ole herahtanut ihan ensimmäisenä, eikä toisenakaan, huulille. Olen joskus lohduttautunut sillä tiedolla, että jos pikkuisen hymyilee, niin pitää käyttää kymmentä kasvojen lihasta, rypistelyyn riittää kuusi. Isommasta hymystä selviää 12 lihaksella, yrmyilyyn riittää 11 lihasta. Vähemmän ryppyjä siis ankealla naamalla, näin mä järkeilin. Tieto tosin lämmittää yhtä paljon kuin pakkasella housuihin pissiminen, ei siitä melankolia ilonkolinaksi muutu.
Totaaliselta näivettymiseltä mut on viime aikoina pelastanut nuori (nuorimmat vielä vaipoissa) seura. Eilen vein pitkästä aikaa yhden pikkuisen leikkipuistoon. Aamukävelyllä huomasin, että puistossa ei ole ketään muita ja liukumäki on tyhjä. Lapsi kiipesi kiltisti rappuset, könysi läpi tunnelin ja sitten... Sitä on vaikea kuvata. Ilme oli kuin lamppu, joka syttyy hitaasti sisältä päin. Muuttuvat kasvonilmeet, hymy huulille, silmät säteilevät ja sitten lopuksi tietoinen hymy, riemu! Hei hulinaa, nyt mennään liukumäkeen! Puolitoistavuotiaan vilpitön, onnellinen ja riemukas hymy. Kyllä siinä kyynisempikin hoivahenkilö alkaa nieleskellä.
Jotain samansuuntaista oli ilmassa kun viikonloppuna kävelin jalkapallokentän laitaa. Kentällä oli turnaus meneillään ja eri ikäiset lapset ja nuoret ottivat mittaa toisistaan. Ilmapalloporttikin oli paikalle tuotu. Pelipaikalta käveltiin autoille ja hälinä oli huikea. Vanhemmat kehuivat, lapset tarinoivat, joku kulki pää painuksissakin. Mä luulen, että eristyksissä olo on saanut ihmiset iloitsemaan ihan vain siitäkin, että saa osallistua. Ehkä voitto ei olekaan enää tärkeintä.
Huomaan edelleenkin asettelevani kädet kasvojen eteen jos hymy meinaa revetä liian suureksi. Ääneen hohottaminen viimeistään saa peittämään osan kasvoja. Joskus näytin täkäläisille tutuille kuvia Suomen matkalta ja varovaisesti kysäistiin, että mikähän oli tilaisuus. Sukujuhla. Aa, oliko suruakin? Kun kaikki näyttävät niin vakavilta? Ei, ei. Ihan oli iloinen kesäinen suvun kokoontuminen. On siinä eroa miten suomalainen ja amerikkalainen kuvissa poseeraavat.
Olin asiaa lapsillekin selvittänyt sen verran, että kun olimme Suomessa isoisän hautajaisissa yksi lapsista vielä varmisti äidiltä, että hymyilläänkö nyt vai ei. Näytin sitten, että vakavalla naamalla ja katse kohti maata. Ei ole ilojuhla. Kymmenvuotias teki työtä käskettyä.
Vaan törmäsinpä pari päivää sitten kummajaiseen. Yksi hoitolapsi (4 v.) oli saanut ohjeet luokkakuvaa varten. Selvällä englannin kielellä sanottiin, että otamme erilaisia luokkakuvia, lasten ei tarvitse hymyillä. Toivottavasti tämä on teille ok, sillä väkinäinen hymy ei kuulu repertuaariimme. Kehitys kehittyy. Meillä on piirongin laatikossa aika monta erikoista hymykuvaa.
Jääteläauto hymyilyttää. Tällainen samanlainen Kona Ice -auto kävi lasten koululla (ainakin 6-8 -luokka) aikanaan. Siitä erikseen mainittiin viikkoviestissä ja lapselle sai antaa rahan mukaan, jotta pääsee ostamaan jäätä, joka on maustettu eri makuisilla ja värisillä siirapeilla. Auton muuten saisi vuokrattua vaikka synttäreille ja 24 kupillista maustettua jäätä maksaa 110 dollaria.
Onnistumisen riemu on yksi vilpittömimpiä iloja ja on kiva nähdä pienten kavereideni hymyt. Olemme harjoitelleet parin viikon sisällä laittamaan pörröpallot oikean värisiin kuppeihin. Muutama päivä sitten kaikki meni nappiin.
Kun viimeisetkin pörrinkäiset olivat oikeilla paikoillaan alkoi hihkuminen. Ilo pursusi yli äyräiden ja pompulat piti hujauttaa takaisin lattialle ja aloittaa lajittelu uudelleen. Mietiskelin kuinka monta onnistumisen iloa tarvitaan kantamaan yli niiden hetkien, kun ei menekään ihan toiveiden mukaan. Onko suhde 15:1, kuten kenraali Montgomery halusi joukkojensa olevan suhteensa vastapuolen joukkoihin? Tai Hemingway ginin ja vermuttin suhteen martinissaan?
Joku oli koristellut postilaatikkonsa ympäryksen pupulla ja koristekivellä. Hymyä ja iloa viikonloppuusi, elämääsi. Kerrankos täällä hymyillään 😁
❤:lla Johanna