Siinä se on otsikossa: minä olen tyttö, joka rakastaa syksyä. Syksy on aina ollut tärkeä. Mua jotenkin ravistelee, kun luonto ravistelee itseään, loihtii tuulia ja myrskyjä, muuttaa väritkin ihan omanlaisikseen. Ihan kuin ilotulitus, joka päättää juhlapäivän. Voi vain huokailla ja katsella.
Koulun ja opintojen alkaminen oli aina suuri ilo. Olin riemuissani. Sanoisinko, että oli motivaatio kohdillaan pitkän ja tapahtumaköyhän kesän jälkeen. Olivathan ne kesät upeita: kaveriporukalla uimaan, pyöräretkille, kalastamaan, soutelemaan. Saatoin pulikoida aamusta iltaan. Yhtä juhlaa oli myös, kun pihasauna lämpeni kesäisin joka päivä. Jos ei pihasauna, niin sitten mökkisauna. Kesän ensimmäiset mansikat itsepoimittuina kerman kanssa ja uudet perunat. Savustettua kalaa niin paljon kuin napa veti. En valita, mutta silti oli huikeaa päästä kouluun.
Myöhemmin sitten sormet täristen piti päällystää koulukirjoja. Ensin taisi olla paperia, sitten tulivat värilliset muovit ja loppuhuipennuksena kontaktimuovi. Nykyaikaa! Uudet opettajat ja luokkatoverit, uuden kielen opinnot, ennenkokemattomia, jännittäviä maailmoja. Että mä rakastin koulua! Ja muistivihkoja, joita jaksoin koristella ainakin alkuunsa tuntitolkulla.
Sitten vanhempana syksyyn liittyi seuraavan kesän matkan suunnittelu. Se oli sitä aikaa, kun mentiin matkatoimistoon ja varattiin matka. Ensin tutkittiin paksuista kuvastoista ja esitteistä kohteita, lähtöpäiviä, hotelleja. Sen jälkeen haettiin kirjastosta pino matkaoppaita ja tutustuttiin. Oli riemukas päivä, kun seuraavan kesän matka oli varattu. Sinä päivänä oli hyvä syy poiketa Akateemisessa tai Suuressa suomalaisessa kirjakaupassa ja ostaa oma matkaopas.
Mä opiskelin päivät ja iltaisin ja viikonloppuisin olin töissä. Varaa oli matkata viikko ja sitä varten piti säästää. Mutta mä pääsin Prahaan, Roomaan, Pariisiin. Niistä matkoista on edelleen ihania muistoja. Paras kahvi koskaan oli Roomassa pitkän päivän jälkeen, kun espresso räjäytti aivot kirkkaiksi, kropan virkeäksi. Pariisissa oli pakko käydä ostamassa savukkeita, kun päivän oli katsellut elegantteja pariisittaria tekemässä tupakoinnista taidetta. Kaipaan sitä, että voisin suunnittelemalla suunnitella matkan. Paikallisten ravintoloiden ruokalistojen lukeminen etukäteen on mulle vähintään puolet matkan tuomasta ilosta. Edes muutaman kohdemaan kielen sanan opiskelu avartaa sydäntä. On suunnitelma, on päämäärä. Jaksaa, jaksaa, vaikka sitten läpi talven.
Täällä syksy tarkoittaa sitä, että pitkän kuuman kesän jälkeen saa laittaa villasukat jalkaan ja villapaidan ylle. Mä en tiedä kuinka moni suomalainen niin sonnustautuu, kun lämpöä on vajaat 20 C astetta, mutta mulle se on nykyisin jo vähän viileää. Ilo pitää ottaa irti sieltä mistä saadaan. Pari viime yötä olen nukkunut kuin tukki, kun lämpötila on laskenut lähelle nollaa ja ikkuna on ollut vähän raollaan. Aah.
Joskus mietin, että mistä se kielii, kun lapsuudesta ja nuoruudesta ei ole paljon tarkkoja muistoja. Mulla on sellainen olo, että oli kivaa ja huoletonta. Yksi muisto on jäänyt pysyvästi mieleen: istun lähijärven rannalla, on navakka tuuli ja aallot pärskyvät valkopäinä. Istun vähän kauempana kivellä ja kirjoitan siniruudulliseen vihkoon runoa. Olen haltioitunut. Olo on hyvä ja lämmin, inspiraatio ennen kokematon. Jotain mä kirjoittelin merenneidosta ja helmestä. Olisiko siinä ollut vanha kalastajakin. Ikää ehkä 8 v.
Hetket ennen myrskyä saavat selkäpiin kippuralle. Muutama tovi ennen kuin taivaanranta pimenee kokonaan ja viimeinen auringonvalo, ennen kuin hurja puhuri piiskaa kaiken tieltään. Pääsin lähelle toissa viikolla. Iloitsin alakuvien väreistä ja tunnelmista:
Vaikka puut yrittävät peittää alleen kaiken lehdillään, niin jotkut kukat vain sinnittelevät. Syksyyn liittyy merkillinen voimaantuminen, vähän kuin nyrkkiä heristelisi peiton alta: antaa tuulla ja sataa, kyllä täällä silti kukoistetetaan.
Mussa asustaa edelleen se pieni tyttö, joka tykkää vetää kumpparit jalkoihin, potkia lehtiä ja auttaa vettä virtaamaan oikeisiin uomiin. Jos järven rannalla ei voi heittää leipiä, niin aina voi suunnitella pikkupurolle esteettömän kulun.
Yläkuvan ottaja on 4 v. Sanoisin, että aika upea asettelu. Syksyyn kuuluu tunne siitä, että on turvassa. Että on lämmintä, selvät sävelet eteenpäin ja lupa hieman myös torkahtaa uutta etsiessään. Edessä on hiljaisuus, rauha, pysähtyneisyyskin. Ne ovat sitä varten, että kun touko-kesäkuun nuori ja mitään häpäemätön vihreys ja vehreys, valo ja lämpö räjäyttävät aistit turvoksiin, voi levittää kätensa ja sanoa kyllä.
❤:lla Johanna, jaloissa tärkeän ystävän, Anna-Marien, neulomat sukat (me ei olla koskaan tavattu, mutta Anna-Marie on ollut paikalla, kun ystävä hädässä ja kaukana on tarvinnut olkapäätä. Kiitos Anne-Marie.)