Viikonloppua kohti taas mennään. Mikä siinäkin on, että iän myötä en jaksa enää niin ilakoida viikonlopusta. Johtuuko se siitä, että tietää, että kaikki jatkuu jokseenkin samana pienen huilin jälkeen?
Kävelin leikkipuiston ohi ja kuulin, kun isä (ainakin oletan, että isä) sanoi lapselleen: "Don´t worry, I help you", älä huoli, mä autan sua. Lapsukainen oli jumissa kiipeilytelineessä. Mieleeni jysähti, että olivatkohan siinä maailman kauneimmat, turvallisimmat sanat. Ja samalla tuli kaipaus aikaan tai hetkeen, jolloin joku on sanonut, että mä autan sua. Elämän kiipeilytelineissä saa toisinaan jumittaa ihan tosissaan.
Mietin myös sitä, miksi läheisille ja rakkaille näyttää itsestään ne karuimmat puolet ja ei-niin-tärkeille ihmisille esittäytyy hyvässä valossa. Miksi ihmisille, joiden kanssa jakaa elämänsä ilkeilee tai on välinpitämätön ja muita kohtelee hyvin? Toki rakkaiden ihmisten lähellä uskaltaa olla sellainen kuin on, mutta silti. Ihminen on mysteeri.
Juuri tällä hetkellä rakastan tätä Powfun biisiä. Powfu (Isaiah Faber, kanadalainen muusikko) on ainoastaan vuoden vanhempi kuin mun esikoiset. Biisi on tehty yhteistyössä Beabadoobeen (Beatrice Laus, filippiiniläis-britannialainen muusikko) kanssa, joka on samanikäinen kuin mun esikoiset. Niin nuoria ja niin ihana biisi. Sanat ovat vähän surulliset, mutta Beabadoobeen sanat: "I'll make a cup of coffee for your head, I get you up and going out of bed" - mä teen kupin kahvia sun päätäsi varten ja saan sut nousemaan sängystäsi - ovat lohduttavat. Vähän kuin don´t worry, I help you.
Toivon, että tänään saat auttaa jotakuta tai joku auttaa sinua. Vaikka vain kupillisella kahvia.
❤:lla Johanna