Mulla on jokin outo viehtymys kettuihin. Meillä on sekä hopea- että punakettuja. Vaikka siirtokuntiin tuotiin punakettuja Euroopasta näyttäisi siltä, että repolaiset ovat kuitenkin Pohjois-Amerikan mantereelta lähtöisin. Oli miten oli, kauniita ovat.
 |
| Nämä popot yritti yksi autokauppias ostaa suoraa mun jaloista. |
Poika alkoi harjoitella tatuointien tekemistä muutama kuukausi sitten. Ihmisen ihoa muistuttava tekonahka tuo kieltämättä mieleen Uhrilampaat -elokuvan. Olen aina ajatellut, että en ottaisi tatuointeja, en ole tatskatyyppiä. Lupasin kuitenkin pojalle, että jos hän luonnostelee mieleiseni asetelman, jossa on vuohi ja kettu, niin mun ihoa saa käyttää harjoitteluun. Mihin tätä ihoaankaan loppujen lopuksi säästää? Niin, vuohet. Tykkään niistäkin. Ei sen puoleen, ei taida olla eläimiä, joista en pitäisi. Ihmisiin verraten ovat varsin mutkattomia ja toimivat suoraviivaisesti perimänsä mukaan.
 |
| Pikkuvuohi tuli myös syliin. Ja moni muu tällä farmilla. |
Haaveilen, että pääsen käymään Japanissa kettumetsässä. Tosin hoksasin viime talvena, että ainakin Suomen Lapissa taitaa olla myös paikkoja, joissa pääsee kettuja syöttämään ja tutustumaan. Toisaalta mietin myös, että eläintarhat eivät ole oikein tätä päivää. Kettujenkin olisi syytä saada juosta vapaana.
Pikkutyttönä oli ihan luonnollista, että ihmiset käyttivät turkkeja. Olihan se sekä lämmin että statussymboli. Asiaa ei ajateltu sen enempää. Olen itsekin joskus myynnyt turkkeja, 80-luvulla. Onneksi ajat ja asenteet muuttuvat. Vaikka turkistarhaus onkin suuri elinkeino, niin se on mielestäni jo jäänyt ajastaan. Ei meidän ihmisten tarvitse enää lämpiminä pysyäksemme pukeutua turkiksiin, nykyteknologia mahdollistaa lämpimät ja paljon kevyemmät vaatteet. Toisaalta on ihan viisasta muodistaa vanhoja turkisvaatteita, niitä vuosikymmenien takaisia, ja käyttää. Eivät eläinparat sitten turhaan kuolleet.
 |
| Kuva Kimmo Ohtosen kirjasta Metsäkansan tarina. Ihana kirja! |
Miksi sitten ketut puhuttelevat? Sen lisäksi, että ne ovat kauniita, melkein kissamaisia, ne myös ovat älykkäitä ja aikamoisia atleetteja. On ihan huikeaa, miten ne osaavat loikata ilmaan ja sukeltaa sukkulana paksun lumipeitteen läpi saaliin kimppuun. Ketut ovat itsenäisiä: perhe kasvatetaan yhdessä kumppanin kanssa ja jälkeläisistä huolehditaan niin kauan, että osaavat metsästää, mutta sen jälkeen vaellellaan omia teitä. Varsinaisia nuuskamuikkusia. Leikkisiäkin tulihännät ovat. Mytologian mukaan ketut näyttävät tietä, johdattavat. Ilokseni löysin kuukausi pari takaperin taas ketunkuvan tärkeästä paikasta. Tuli tunne, että olen siellä missä pitääkin.
Ikigai on uusin projekti. Professori Akihiro Hasegawa sanoo, että "elämän tarkoitus" on vähän turhan suureellisesti ilmaistu käsite. Ikigai tarkoitaa enemmänkin jokapäiväistä ja elämän mittaista. Mikä on se, mikä saa minut tikittämään päivästä toiseen? Tietysti tunne siitä, että on tarpeellinen. Ihan itseäni varten en osaisi elellä, tarvitsen ajatuksen, että mitä sitten teenkin se auttaa muita. Omat lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat tärkeitä ja toivon, että voin olla apuna jos tarvitaan vielä seuraavienkin sukupolvien kanssa. Mikään ei ilahduta niin kovasti kuin se, kun näkee kuinka pienistä kaarnapursista kasvaa aluksia, jotka pärjäävät maailman valtamerillä. Kirjoittaminen on mulle ollut luontaista, mutta en ole koskaan (ok, ajattelin mä joskus äidinkielen opettajaksi tai toimittajaksi ryhtymistä) ajatellut sitä ihan vakavissaan. Kaikkihan nyt kirjoittavat. Jonkin kauniin luominen olisi huippua, vaikka tähtäin ei ihan Pikku Prinssin tasolla olisikaan ("allgrown-upswereoncechildren... butonlyfewofthemrememberit". Tai ehkä kakku tai sukat, jotka ovat riittävän kauniita? Ja tietysti olisi ihanaa saada ihmiset nauramaan varsinkin silloin, kun itku olisi lähempänä. Lempeällä, lämpimällä tavalla hekottelemaan. Ikigaissa riittää pähkinää purtavaksi.
Onnellista viikon alkua sinulle kettujen ja ikigain kanssa tai ilman. Mikä tahansa sut sitten saakin tikittämään olkoon sitä matkassasi paljon. Ja mulle saa antaa vinkkejä, mistä ikigai löytyy.
❤:lla Johanna