Vauvauutiset ovat pitäneet pauloissaan. Tänään jo vierähti kyynel poskelle, kun katselin miten Kate ja William esittelivät uuden tulokkaan koko odottavalle maailmalle. Kaikkea hyvää heille.
Tietysti tällainen tapahtuma herkisti muistelemaan niitä kahta kertaa, kun on itse lähtenyt sairaalasta nyytti kainalossaan. En koskaan unohda, miten ensimmäisellä kerralla mies kantoi molemmissa käsissään vauvanistuinta. Mä tulin perässä juhlallisesti pyörätuolissa lykittynä. Amerikkalaisesta sairaalasta ei poistuta jalkaisin.
Oli siinä draamaakin. Pieneen punaiseen urheiluautoon ei mahtunut kahta turvaistuinta. Minä jo hädissäni soitan kotiin, että pitäisi tulla hakemaan. Tai soittaisin jos kodin puhelin ei hälyttäisi varattua. Mies yritti löytää sopivaa kulkupeliä. Tietokone oli silloin vielä samassa piuhassa kuin puhelin. Taksikyydiksihän se loppujen lopuksi meni. Taksikuski ajoi mahdottoman varovaisesti ja taivaalla oli kaksi sateenkaarta rinnakkain.
Toisella kertaa oli perheellä jo tila-auto ja matka taittui kuin konkareilta konsanaan. Oli tullut kiinnitettyä lapsia ja turvaistuimia muutaman kerran, vaikka ei näillä kyydeillä ollut kuin pari vuotta väliä. Kolmas lapsi missasi vanhempien kolmannen hääpäivän parilla viikolla :)
Joskus katson kuvia vastasyntyneistä lapsistamme. Kaksoset alkavat olla jo meidän vanhempien mittaisia ja juniorikin venyy ihan vaivihkaa. On mahdottoman hyvä asia, että silloin ihan alussa ei ymmärrä kuinka nopeasti aika kuluu. Tai olisihan se ehkä ollut siinä vaiheessa mukava tieto, kun lapset, kaksi 3 v. ja yksi 1 v., etenivät kolmella rintamalla kylväen hävityksen kauhistusta. Silti, mua olisi pelottanut tieto kuinka nopeasti lapset kasvavat. Kuinka paljon on ainutlaatuisia hetkiä ja kuinka usein ne menevätkään ohi, kun on väsynyt tai muuten vain muissa maailmoissa. Kun pitäisi olla juuri tässä ja nyt.
