Viime aikoina olen miettinyt, että vuosi ihmiselämässä saattaa olla hyvinkin merkittävä. Vuosi sitten muutimme uuteen kotiin. Aika on mennyt siivillä. Kaksi vuotta sitten en osannut edes ajatella, että asuisimme juuri tässä, koti olisi tällä kohtaa kävelyreittiä. Kuljin ohi kuitenkin melkein päivittäin. Moni asia on helpottunut ihan vain siksi, että tilaa on enemmän. Lapset eivät kinastele niin kärkkäästi, kun kaikilla on omat huoneet. Mä en panikoidu kun ovikello soi. Entisen kodin eteinen oli usein aikamoisessa kaaoksessa. Täällä kaikki on siististi mudroomissa.
Hääpäiväkin tuli vietettyä, tosin ihan vain omin nokkineni. Mies oli matkalla, mutta lähetti toi kukkaset. Yhä edelleenkin lähetin ojentaessa kukkasia ajattelen, että ihan kuin amerikkalaisissa elokuvissa :) Hartaasti aina toivon, että juuri lähetti ei ollut se joka kirjoitti viestin korttiin. On ihanaa, kun kumppani on romantikko mutta kyllä mua joskus vähän punastuttaa...
Ruusut sinnittelivät maljakossa muutaman päivän, mutta toivotin miehen kotiin tervetulleeksi valkoisilla kukilla. Tosin samoilla vihreillä lehvillä. Tunnustan, mä olen aika halpa.
Vuosi sitten kaivelin kaappien kätköistä musta-valkoiset Laura Ashleyn verhot ikkunoihin. Väliaikaisesti vain. Vieläkin ne ovat esillä. Olen jo katsonut tilalle toiset, musta-valkoiset. Jostain syystä pidän näistä niin kovin. Valo pääsee kauniisti läpi ja kuviointi on mieluisa.
Lasten harkat alkoivat tänään. Huomenna pitää jo seisoa päällään ja tehdä jonglöörintemppuja kyyditysten onnistumiseksi. Yritän stoalaisesti ajatella, että vuoden kuluttua kaikki voi olla taas ihan toisin. Toivottavasti hyvällä tavalla toisin.
Runontekijän sanoin:
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta: en päivää joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.
Kun niin osaisikin elää.