Jouluun oli tänä vuonna totisesti pitkä matka. Vaikka se sitten melkein yllättikin. Aamuisin ennen silmien avaamista mietin aina päivän aikatalut. Vähän kuin palapeliä kokoaisi: klo 6 ylös, 6:15 lapset ylös, 6:45 kaksoset ajaen kouluun, klo 9 kauppaan (tässä vaiheessa mietin kaappien kätköt), 12:30 potut kiehumaan, 13:45 lapsen harrastuskamat autoon, 14 tien päälle....Nyt vain oli paljon muutakin mietittävää. Postiin, lahjaostoksille, koulujen menoihin, harrastusten ylimääräisiin rientoihin. Viikko ennen joulua alkoi perhe sairastua, yksi kerrallaan kuin dominonappulat kaatui jokainen vuorollaan sänkyyn.
Lasten ajoitus oli ihan nappi, sillä koulutyöstä ei paljon jäänyt paitsi. Toisaalta isot kisat oli kisailtu ja autokoulukaan ei vielä alkanut. Ja kyllä vaan, meidän alle 15-vuotiaat kaksoset ovat nyt autokoulussa. Ensi viikolla on vielä kolme päivää teoriaopintoja, sitten alkavat ajotunnit ja sen jälkeen ajeleminen vanhempien kanssa. Vuoden päästä on kortit takataskussa ja kumitassut alla.
Minä sairastuin viimeisenä. Juuri kun olisi pitänyt valmistella joulua oikein urakalla, leipoa ja leikkiä, askarrella ja laulaa :) Olen oppinut vähän väkisinkin pyöristelemään kulmia ja lasten koulun uintijoukkueen illanistujaisiin lähetin tällaisen tekeleen:
Terveellistä, maukasta ja oikein hyvän makuista jos ei muuta. Hedelmävadin kokoaminen oli siinä vaiheessa suurin ponnistus johon jaksoin ryhtyä. Pipareiden paiston jätin suosiolla muille.
Kuume oli jo jättänyt, joten ei tästä varmasti kukaan tartuntaa saanut. Ainakin toivon niin.
Lahja-asioita miettiessä ymmärsin, että yksi hyvä ystävä on jäänyt listalta pois. Suunnittelemme matkaa Lontooseen ensi kesälle ja molemmat tykkäämme Downton Abbeystä. Googlailun jälkeen löysin nämä tuotteet:
Jos toisen kerroksen väelle ei kelpaisi niin ehkä ensimmäisen kerroksen kuitenkin. Mulle tulee aina mieleen Dame Maggie Smith, Dowager Countess of Grantham, joka kysyy "What is a weekend?"
Jouluaamu on taikaa. Visualisoin itseni laskeutumassa portaita alas ja katsomassa kohti joulukuusta, katettua aamiaispöytää. Yritän nähdä näkymän kuten lapset sen jouluaamuna näkevät. Ja kuulkaa niin kävi, että jouluyönä puolenyön tietämillä joulupukki lahjat tuodessaan vielä luuttusi lattiat ja silitti pöytäliinan. Tai tässä tapauksessa Mrs. Santa.
Jättikokoinen pähkinänsärkijä on joululahjani. Vielä marraskuun puolella vihjasin miehelle, että muuta en jouluksi tarvitsisi kuin tämän sotilaan seisomaan vahdissa. Yhtenä iltana ovikello soi ja parimetrinen pähkinänsärkijä seisoi oven takana.Tarkoitus oli jättää sotilas ulko-oven pieleen, mutta oli niin kylmää ja pimeää, että kutsuin veijarin sisälle.
Lahjojen avaaminen alkaa yleensä joulusukkien tyhjentämisestä.
Pyörittelin kotvan jos toisenkin tätä lahjaa käsissäni. Siis mitä ihmettä....?
Sisäpuolikaan ei juuri helpotusta tuonut. Hetken mietin, että mies on mennyt sekaisin ja ehdottelee yhteistä huumetrippiä. Sitten alkoi raksuttaa. Tämähän on DNA-pakkaus, jolla selvitetään mun alkuperä. Paljonko on eurooppalaista, aasialaista ja afrikkalaista syntyperää. Itse veikkaan, että hyvin paljon lipsahtaa slaavilaisille alueille. Miten muuten voi selittää melankolian, koti-ikävän ja kaihon? Mutta kohta se tiedetään. Muutama sylkäisy putkeen ja sekin salaisuus on selvillä.
Olenko valmis siihen, että vielä alle 15-vuotiaat lapset ajavat autoa? No en. Ja muutoinkin ajatus siitä, että lapset kaasuttelevat omille teilleen 16-vuotiaina tuntuu aika hurjalta. Mutta maassa maan tavalla. Kai sitä tähänkin tottuu.