Pääsiäinen lähestyy, mutta juhla ei tunnu niin juhlavalta kuin Suomessa tuntui. Lapsilla on perjantai koulusta vapaata. Ei tosin pääsiäisen vuoksi vaan nimellä "spring break". Ikävä on Suomen pitkiä pääsiäispyhiä, hyörinän hiljenemistä. Vasta täältä käsin olen tajunnut kuinka vahvasti uskonto näkyy suomalaisten elämässä: sunnuntaisin rajoituksia kaupankäynnille (pyhitetään lepopäivä), vapaapäivät ja juhlat ovat taustaltaan kirkollisia. Vappu ja itsenäisyyspäivä taitavat olla ainoat "maalliset" juhlat.
Olen aikaisemmin kertonut, kuinka isommat lapset halusivat koulunsa yleisurheilujoukkueeseen. Ei ollut ihan helppo homma. Mamma sai puhua kuin Ruuneperi, vetää yhden naisen neuvottelukuntaa ja harrastaa ylimaallista lobbailua. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lapset pääsivät koulun Track and Field -teamin jäseniksi ja lasten varsinainen urheilukoutsi näytti viime kisoissa tyytyväiseltä.
Ongelmana oli aika. Lapset eivät voi olla yhtä aikaa kaksissa harkoissa. Aloitin neuvottelut hyvissä ajoin syksyllä. Kysyin koulun urheilutirehtööriltä (kyllä vain, koulussa on "Athletic Director") voivatko lapset osallistua edes karsintoihin. Lupa tuli. Varsinaisen valmentajan kanssa aloitin myös neuvonpidon, liikenisikö puolentoista kuukauden aikana lapsille kaksi päivää viikossa vapaata varsinaisista harkoista? Lupa tuli pitkin hampain ja loppujen lopuksi päädyimme ratkaisuun, että lapset treenaavat varsinaisen joukkueen kanssa viisi kertaa viikossa. Yhtenä päivänä he harjoittelevat koulun joukkueen ja varsinaisen joukkueen kanssa.
Karsinnat menivät hyvin. Tytär voitti 800 metrin juoksun ja molemmat olivat kolmansia maililla. Ei hassumpaa, kun näiden seiskaluokkalaisten lisäksi kasiluokkalaiset olivat samoissa karsinnoissa. Alkoi neuvottelu valmentajien kanssa. Lapset ovat kaikin puolin hoitaneet asiat mallikkaasti, arvosanat ovat hyvät, ei käytösongelmia, liikunnalliset suoritukset ok. Mutta kun kaikkiin harkkoihin ei pääsisi. Viikossa jäisi kahdet harkat väliin. Poikien valmentaja sanoi suoraan, että jos hän olisi tiennyt valintoja tehdessä että lapsi ei pääse kaikkiin harkkoihin ei lasta olisi valittu. Tyttöjen valmentaja sanoi, että pitää puhua urheilutirehtöörin kanssa.
Joten taas tirehtöörin puheille. Hänen kantansa oli, ettei hän puutu yksittäisiin valintoihin, hän johtaa vain suuria linjoja. Mutta hänen periaatteesa on, että Middle Schoolissa voisi vielä ottaa vähän lungimmin, antaa lasten testailla eri lajeja.
Lapset kävivät jo joukkueen harkoissa, mutta lopullinen siunaus paikoille tuli pari viikkoa myöhemmin. Taputin silloin itseäni olkapäälle, well done. Jos asia ei olisi ollut lapsille niin tärkeä olisin heittänyt hanskat tiskiin. Heille on kuitenkin kunnia-asia edustaa omaa koulua.
Onnittelin itseäni siitä, että pidin suuni kiinni. Kertaakaan en vedonnut niihin argumentteihin, jotka olisivat olleet ne ilmiselvimmät (hyvät arvosanat, hyvät urheilutulokset, koulun kunniaoppilaita). Jätin väliin veronmaksajan näkökulman. Urheiluohjelma rahoitetaan verovaroin ja sillä tavoin ajatellen sen pitäisi olla kaikille avoin. Sen sijaan puhuin siitä, kuinka tärkeää lapsille olisi olla joukkueen jäseniä, saada edustaa kouluaan. Kuinka mahtavaa olisi jos heille tulisi ihan erilainen urheilukokemus. Ja totta on, että lapset ovat kuudennen luiokan alusta alkaen puhuneet halustaan päästä joukkueeseen.
Viikonloppu meni varsinaisissa urheilukisoissa. Varsinainen valmentaja loihe lausumaan, että ilmiselvästi se yleisurheilu on parantanut lasten tuloskuntoa. Eilen oli koulun kisat ja lapset juoksivat koululleen pisteitä, kannustivat muita ja saivat olla osa joukkuetta.
Tyttöjen valmentaja on äidinkielen opettaja, joka iltapuhteikseen valmentaa tyttöjä. Kyllä hänellä on ihan meriittejä siihenkin, hän on aikanaan edustanut Jamaicaa pikajuoksijana. Poikien valmentaja on Social Studies -maikka, ex-mariini, nykyinen triathlonisti.
Nuorin lapsi ilmoitti viikonloppuna, että hänkin sitten haluaa pyrkiä Middle Schoolin Track an Field -teamiin. Mitä isot edellä sitä pienemmät perässä.