Pyörittelen kirjaa käsissäni ja sanoja mielessäni. Mitä Auschwitzin viulusta kirjoittaisin? Olen lukenut kirjan yhdeltä istumalta, tuntenut syvästi: pelännyt, toivonut, ihmetellyt, vihannut, toivonut jälleen. On tehnyt mieli lähteä nyrkit tanassa puolustamaan heikompia, auttamaan avuntarvitsijoita, huutaa että lopettakaa tämä hulluus. Ettekö te ymmärrä? Mikä teitä vaivaa?
Kirjan takakannessa lainataan kirjailija Tatiana De Rosnayn sanoja: "Jos luet tämän pienen kirjan, se jää mieleesi iäksi." Minun mieleni on iäksi merkitty.
Auschwitzistä ei tule ensimmäisenä taianomaisesti soiva viulu mieleen. Miten pahuuden ja kuoleman helvetillinen keskitysleiri voisi tarjota mitään kaunista. Viulunrakentaja Danielin sanoin viulu "vaikutti yhtä absurdilta kuin ruusutarha sikolätissä." Hän ymmärtää, että hyvyys ja kauneus on ihmisissä, jotka elävät pahuuden pihdeissä: "Ali-ihmisiä olivat ne toiset", vanginvartijat, vallanpitäjät, Auschwitzin mahdollistajat.
En halua paljastaa juonta, joka kantaa alusta loppuun, saa ahmimaan kirjan alkaen konsertista ja päättyen huomiseen viulusooloon. Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas, tarina joka voisi olla totta. Muusikko Bronislaw ja viulunrakentaja Daniel ovat tilanteessa, jossa vain heidän keskinäinen luottamuksensa ja osaamisensa ovat elämän ja kuoleman portinvartijoita. Ja jaksaminen, päivästä toiseen jaksaminen tehden raskasta työtä koko valveillaoloajan ja saaden ruokaa, joka hädin tuskin pitää hengissä. Danielin sanoin "kaikki tuntui yhtä aikaa arkiselta ja järjettömältä."
Maria Àngels Anglada kertoo Danielin ja viulun tarinaa kiihkottomasti, kurjuudella mässäilemättä. Karun kontrastin tuovat autenttiset natsihallinnon dokumentit laskelmineen ja sääntöineen.
Kirjan viesti on tärkeä ja ajankontainen tänäkin päivänä, kun valeuutisista on tullut uusi normaali, kun median eri muodot maailmanlaajuisesti mahdollistavat propagandan yhdestä jos toisesta näkökulmasta. "Daniel ei ollut huomannut uhkaavasti tummenevia pilviä, vaan oli kai otaksunut niiden lipuvan ohi. Hirmuvallan alkaessa hän oli kiinnittänyt vaatteisiinsa keltaisen daavidintähden aavistamatta, että se oli annettu heille kuoleman merkiksi."
Kärsimyksestä ja surusta huolimatta tärkein sanoma on toivo. Jokatorstaisen laihan keiton perunasattumat lohduttavat ja viulunrakentajan sielua hivelee rakennusmateriaalin ajattelu: "Vuoriston laadukasta kuusta taikka vaahteraa, puita joissa linnut olivat pesineet. Joissa tuuli oli laulanut - niin kuin myöhemmin laulaisi jousi." Nöyryytettynä Daniel ymmärtää, "että hänen sydämensä ei ollutkaan kuollutta karukkoa, vaan hänessä orasti syvä inhimillinen myötätunto kuin ruoho viljavalla maalla."
Anglada on itselleni uusi tuttavuus. Pidän hänen rönsyilemättömästä ja runollisesta tyylistään. Vähemmillä sanoilla hän kertoo enemmän. Auschwitzin viulun erityislaatuisuutta ei mitata sivujen ja sanojen määrällä vaan napakalla tarinalla, tarkoilla siveltimen vedoilla. Vähemmän on enemmän.
Nautin suomentaja Satu Ekmanin esipuheesta. Siinä hän kertoo kääntäjän työstä, seikkailustaan tämän kirjan matkassa. Voin vain kuvitella hetken juhlavuutta, kun kääntäjän käsissä on Angladan alkuperäinen käsikirjoitus Figuerasin kaupunginkirjastossa.
Kirjan luettuani ensi töikseni etsin kirjan englanninkielisen version. Olen onnellinen, kun voin antaa kirjan lahjaksi perheen lukutoukalle, jonka englanti on vahvempi kuin suomi.
"Niinpä niin, Daniel, ei musiikki petoja kesytä, mutta kaikkialla soi silti laulu."
Kiitos Bazar!