Viimeksi olen nähnyt suomalaisessa teatterissa Neil Hardwickin ohjaaman Munaako herra ministeri. Ensi-ilta näyttää olleen 17.8.2000. Mulla on sellainen mielikuva, että ensi-iltaa ennen oli näytäntö ja saimme liput sinne miehen kanssa. Nauroin katketakseni. Lähietäisyydellä istui Esko "Suuri" Salminen Aino Sepon kanssa. Kaksoset olivat muutaman kuukauden ikäisiä ja hotellissa MLL:n hoitajan huomissa.
Kirjamessuilla juttelin Kansallisteatterin ihmisten kanssa ja sain mainion vihjeen: saman päivän liput myydään puoleenhintaan. 20 euroa ei ollut liikaa Puotilan showsta, täysi hintakin olisi ollut paikallaan. Varsinkin kun näin Kansallisteatterin ratkeilleet tuolit. Mun istuin ei ollut ainoa, jonka päällinen oli parhaat päivänsä nähnyt. Puotilan muistan jo 90-luvun alusta, Ruusun ajan isänä Esko Ruususena.
Mutta se esitys: tunnistin kaikki hahmot paitsi Kaj Kunnaksen ja huutokauppiaan. Mun luokkakaverikin mainittiin ja imitoitiin :) Tuntui aika omakohtaiselta. Komiikka oli mieluisaa, niukalti kaksimielisyyksiä ja kiroilua. Politiikka on aina kiehtonut ja politiikan tekijät saivat kyllä kylmää kyytiä. Olin unohtanut, että Puotila on imitaattori ja Hjallis Harkimo sekä Sauli Niinistö kyllä kutkuttivat nauruhermoja. Tai kuinka Paavo Noponen selostaa Aira Samulinin saapumisen treffeille. Oikeastaan ainoa mistä en pitänyt oli rallienglannin matkiminen. Musta on tullut vähän allerginen ihmisten kielitaidon morkkaamisen suhteen. Jokainen taaplaa tyylillään, ei me kaikki voida olla natiiveja (sana jota aivan erityisesti inhoan). Väliajalalla kuulin sivusta pariskunnan keskustelevan siitä, kuinka tämä kolmas kertakaan ei tuottanut pettymystä ja ohjelma aina uusiutuu.
Mutta mitä mä ihmettelin oli se, että meitä asiakkaita seisotettiin lämpiössä. Olin hyvissa ajoin liikkeellä, kun ajattelin esityksen alkavan klo 13. Siellä me seistä tönötettiin kuumissamme ja kuin sillit suolassa. Saliin pääsi vasta muutamaa minuuttia aikaisemmin. USA:ssa olen tottunut, että juoman ja syötävän voi myös viedä saliin mennessään ja sinne pääsee kyllä ajoissa. Ihmisiä ei seisoteta turhan panttina.
Olen kiertänyt ympäri ämpäri Helsinkiä. Otavan kirjakauppa oli hurjan ihana. Vielä ihanampi se on muutaman kuukauden päästä, kun tiloihin saadaan kahvio. Mä olen toivonut jo useamman vuosikymmenen, että itsellä olisi kirjasto jossa voisi käyttää siirrettäviä tikapuita. Eihän sitä tiedä, ehkä jonain päivänä.
Sokerina pohjalla on tämä Villisilkin ikkuna. Onpa mainio idea vaikka Linnan juhliin. Onhan siinä kimallusta ja krumeluureja, mutta taatusti ei jää seinäruusuksi. Kyllä työmiehiä nauratti, kun kännykkäni kanssa yritin ikuistaa säihkeen ja hohteen.
❤:lla Johanna