Britt Karin Larsen: Finnskogen elämän kehto

Olenhan minä metsäsuomalaisista kuullut. Siinä vaiheessa kun kruununprinsessa Victoria nai Danielinsa puhuttiin, että Daniel on metsäsuomalaisten, ja savolaisten, jälkeläisiä. Tunnustan, minulla on mennyt iloisesti sekaisin suomalainen metsäkansa ja metsäsuomalaiset. Jälkimmäisillä on oma, hiljainen ja sitäkin jännittävämpi historiansa. Me muut olemme sitten enemmän ja vähemmän suomalaista metsäkansaa.

Norjalainen Britt Karin Larsen on ikuistanut Finnskogen elämän kehto -romaaniin ajan ja paikan, jossa luonto näyttää voimansa, arki on raskasta ja kuolema vaanii varjona kintereillä. Nälänhätä, sairaudet, petoeläimet ja ihmisten ylenkatse voivat musertaa ihmistaimen. Toisaalta on hyviä ihmisiä, toivoa, suunnitelmia, ahkeruutta. 1800-luvun puolivälin maisema Norjan Hedmarkin ja Ruotsin Värmlandin rajamailla piirtyy karun kauniina, jännittävänä.

Finnskogenin sijainti. Kartat ovat YLE:n Elävästä arkistosta ja Wikipediasta

Nimetön nainen, tai myöhemmin Lina, vaeltaa piilotellen metsässä etsien suojaa itselleen ja vastasyntyneelle tyttärelleen. Lina tietää, että "seuduilla, joilla sydämissä on niukasti lämpöä, maan lämpö on pelastanut ihmishenkiä."Lina on matkalla Norjaan, ehkä siellä on omia ihmisiä. Matkanteko saa uudenlaisen käänteen, kun Lina törmää Mustamäen Taneliin, erakkoon. Maine on hurja, murhamies, hevosvaras, karhunkaataja: "Hän kulkee vapaalla jalalla, vaikka mitä tapahtuu. Vallesmannikaan ei uskalla mennä sinne!"

Finnskogenissa on monelaisia elämänkohtaloita: kaunis huutolaistyttö Hilda, jolle viinaanmenevä Oluf kyhää päreistä voirasian, jotta Hildalta ei koskaan puuttuisi voita. Hildan kasvatusäiti ja Olufin mielitietty Kerstin, jotka yhdessä Olufin kanssa unelmoivat kaukaisesta Amerikasta. Valkola-Kaisa, joka osaa monta loitsua ja tarpeen tullen isämeidän. Suomäen talosta on moni piika löytänyt paikkansa. 

Huhujen mukaan metsäläiset ovat pakanoita ja kirkkoisät suuressa viisaudessaan päättävät lähettää papin metsämaille. "Jos metsäläisillä ei ole voimia eikä intoa käydä kirkossa, kirkon on mentävä heidän tykönsä."Uuden papin työsarka ei ole kevyimmästä päästä, sillä vastassa on tietämättömyyttä, viinankiroja ja vielä outo kielikin. Kestikievarinpitäjän kaunis Lisa-tytär tuo papin elämään omat paineensa. Papin tehtävät ovat moninaiset: "Kerran punatauti levisi kulovalkean tavoin... ja nuori pappi saarnasi saarnastuolistaan enemmän käsienpesusta kuin Jumalasta."

Juonta en paljasta tämän enempää. Kun ylioppilas ystävänsä kanssa saapuu Finnskogeniin toistamiseen "kirjoittamaan sanomalehteen artikkelia elämästä...syrjäisillä metsäseuduilla"on juoni sakenemassa melkein liiankin kanssa. Loppu on sellainen, että mun pitää välillä laskea kirja käsistäni. Luenko, jatkanko, katsonko lopun, uskallanko, mitä teen. Uteliaisuus voittaa, luen vaikka jännittää. Toivon, että kirjasarjan kuusi muutakin osaa suomennetaan. Tai edes seuraava.

Vaiherikkaiden tapahtumien ja mielenkiintoisten hahmojen lisäksi kirjan kaunis kieli ilahduttaa. Larsen on myös palkittu runoilija ja se kuuluu hänen tekstissään. Luonnon ja vuodenaikojen kulku välittyvät elävänä lukijan mieleen. "Talvi vetäytyy metsästä vastahakoisesti kuin vanhaksi tullut hallitsija, joka ei täysin ymmärrä, että hänen aikansa on ohi, uudet tuulet puhaltavat ja edessä on väistämättä vallanvaihdos... Lumi sulaa ensin kivien ympäriltä, sillä tumma ja raskas vetää puoleensa valoa ja valo hakeutuu kohti tummaa ja raskasta."


Larsenin matkassa metsäsuomalaisten tavat avautuvat hiljalleen. Savupirtit, saunat, pyhät puut ja kivet vilahtelevat tarinassa. "Kun ihminen kuolee, on avattava kattoluukku, jotta sielu pääsisi vapaaksi."Jauhoja jatketaan kaarnalla, sammalella ja jauhetuilla luilla. "Pihlaja on puu, jota täytyy kohdella kaikkein kunnioittavimmin"ja "hämähäkkiä ei saa koskaan tappaa, sen kutomaan seittiin on suhtauduttava kunnioittavasti." Jopa murha-aseena käytettyyn puukkoonkin liittyy uskomus: "puukon uskotaan pystyvän päinvastaiseen - antamaan eheyttäviä parantavia voimia, jotka voivat pelastaa ihmisen kuolemalta."Papin ajatusten avulla Larsen kuvaa identiteettiä: "...metsäsuomalaiset katsovat asuvansa omassa maassaan, ...he asuvat sekä Norjan että Ruotsin puolella mutta eivät ole koskaan pitäneet itseään ruotsalaisina tai norjalaisina."


Nykyisin löydän aika harvakseltaan kaunokirjailijoita, joista innostun. Saatikka, että löytäisin mahdollisen kokonaisen kirjasarjan. Olen vilpittömän iloinen, että sain lukeakseni Finnskogen elämänkehto -kirjan. Se puhuttelee hiljaisella, herkällä tavalla. Elämä ei kohtele Finnskogenin asukkaita lempein ottein, mutta "elämän salaisuus on odottaa, kunnes aika on kypsä. Aika on lahja, joka ihmisen kuuluu suoda itselleen..."

Historian ystävälle, suomalaisten matkoista maailmalla kiinnostuneelle ja hyvin kirjoitetun tarinan lukijalle Finnskogen on mainio lahja - vaikka joululukemiseksi 🎁

Muualla netissä:

Elävä arkisto, Metsäsuomalaiset loitsuivat itsensä unohduksiin
Wikipedia, Metsäsuomalaiset