Ilmiö on varmasti monelle tuttu: aika pian loman jälkeen alkaa tuntua, että toinen loma olisi paikallaan. Niin täälläkin. Olen ollut kotona nyt vajaat pari viikkoa ja tuntuu, että kaikki lomalla unohtunut stressi, huoli ja paine on palanut niskoille moninkertaisena. Herään keskellä yötä ja mietin, että missä mun aamulla pitikään olla. Mitä piti tehdä valmiiksi ennen kuin suljen kotioven.
Olin varannut matkan (halvimman, ilman peruutus- tai vaihto-oikeuksia), kun selvisi että puolisolla on iso operaatio edessä. Sen piti kuitenkin olla vasta reissuni jälkeen, mutta lääkäri halusi aikaistaa. Emmin ja ehdottelin, että voin jättää matkan väliin. Ei, mene vaan. Pari lähellä asuvaa miehen ystävää lupasi, että he hoitavat kyllä ne muutamat päivät kun olen operaation jälkeen poissa ja puoliso kotona. Päästävät koiran ulos ja huolehtivat ruuan ja muun avun. Ja juniorikin on kotona.
Mä olen ollut amerikkalaisten kanssa tekemisissä nyt 20 vuotta ja en ole vieläkään oppinut. Puheet, ja varsinkin juhlissa pidetyt puheet, ovat vain puheita. Niinhän siinä kävi, että ilman täkäläisten suomalaisten apua tilanne olisi ollut aika ikävä. Toinen tuttava kävi, kun olin ollut jo muutaman päivän kotona, toinen oli käynyt kotiutuspäivänä tuomassa salaatin. Tosi kiva tietysti.
Mulle on tullut tämän vajaan kahden viikon aikana ihan uudenlaista ymmärrystä omaishoitajia kohtaan. He huolehtivat läheisistään päivästä toiseen, vuorokaudesta toiseen. Meillä on ollut sikäli hyvin omatoiminen potilas, että ei ole tarvinnut huolehtia suihkuista tai kylppärikäynneistä, mutta monta vesilasillista ja ruokalautasta on valmisteltu. Hierottu jalkoja, tehty jalkakylpyjä, huolehdittu että välipalat ovat vieressä ja haettu lääkkeitä, käytetty lääkärissä, kysytty että tarvitsetko jotain, pyykätty, ajateltu eteenpäin mahdollisimman paljon toisen näkövinkkelistä.
Olen miettinyt, että paljon on potilaasta kiinni minkälaiseksi elämä muotoutuu. Parasta kai on jos avuntarvitsija kertoo etukäteen tarpeistaan ja osoittaa myös, ettei pidä apua itsestäänselvyytenä. Kurjinta on, jos kivut saavat ylivallan ja kaikki näyttää mustalta. Ei pure huumori, ei jaksa kiinnostua mistään, särky vie kaiken huomion. Lähin auttaja on se pahin ihminen maailmassa, johon pitää purkaa kaikki alkaen kivuista ja säryistä jatkuen yleiseen vatutukseen. Siinä ei voi auttaja muuta kuin purra hammasta ja kuunnella korvat kuumina kuinka ei ole taaskaan tehnyt mitään, vaikka juuri olisi päivän pistänyt parastaan. Ja sehän on sitten varmasti pahinta, jos on vielä jokin meno kuten työ joka pitäisi hoitaa ajallaan.
Mielessä on käynyt, että ilman lomaa tämäkin tilanne olisi ollut helpompi. Ensinnäkin puolison toipuminen olisi ehkä ollut joutuisampaa jos hän olisi kotiin tultuaan saanut enemmän apua. Toisekseen ei olisi ollut sitä hetkellistä mukavaa tunnetta, että ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. 20 vuotta äitinä ja puolisona on opettanut, että ensin mietitään kaikki muut ja sitten mitä itse tarvitsee. Sillä tavoin sirkus on pysynyt tien päällä edes jotenkin.
Vanhempi poika on ollut viikonlopun käymässä. Hän kertoi, kuinka hän luennon jälkeen sanoo professorille "thank you", vaikka se ei yleinen tapa näyttäisi olevankaan. Tytär nuhteli mua Skotlannissa, kun en sanonut bussikuskille bussista pois noustessa "thank you". Seuraavan kerran kun olin poistumassa bussista tyttären vanavedessä kuului edestä: "äiti, sano kiitos" - ja ihan selvällä suomen kielellä. Ja minähän sanoin. Olen tyytyväinen, että lapset osaavat muutamia tärkeitä pieniä sanoja, kuten "thank you", "please", "sorry". Olen tyytyväinen, että he osaavat olla kiitollisia usein pienistäkin asioista eivätkä pidä apua itsestäänselvyytenä. Ehkä edes kasvatuksessa jokin on osunut oikeaan, vaikka juuri nyt tälle vaimolle ei kunniankukko laulakaan.
In a world where you can be anything be kind.
❤:lla Johanna, korvat kuumina