Olen päättänyt tulla kaapista ulos ja tunnustaa kertaheitolla. Ei tätä musta varmaan olisi kukaan uskonut tai arvannut, tuskin on näkynyt päälle päin. Asia on kuitenkin painanut mieltäni vuodesta toiseen. Nyt sitten huivista tai penkistä kiinni, nyt paukkuu: mä en koskaan ole lukenut Anna-sarjaa.
Olen joskus aikaisemmin paljastanut, että Muumit menivät lapsuusvuosina ohi. Sitä mukavampi ne oli löytää nuorena aikuisena. Samoin kävi Annen kanssa (miksi nimi on suomennettu Anna?). Olen ollut muutaman päivän "under the weather" eli vähän kipeän nuuttea ja sohvalla pötkötellessä selaillut Netflixin tarjontaa. Sinnikkäästi Netflix tarjosi Anne with an E ja päätin sitten katsoa ensimmäisen jakson ensimmäiseltä kaudelta. Koukkuunhan mä jäin, suorastaan kiikkiin pirulliseen.
Wikipediasta luin, että oman aikansa kohujulkkis Evelyn Nesbit inspiroi Montgomeryä. Hänen idealisminsa ja henkisyytensä olivat Annen esikuvina. |
Ja koska en ole lukenut kirjoja ei ole harmainta halaistua aavistustakaan kuinka paljon elävä kuva sinnittelee kirjojen varassa. Luulen, että kirjoissa on ollut vähemmän mm. seksuaalisuuteen ja rasismiin liittyviä aiheita. Tokkopa tyttöjen epätasa-arvoinen asemakaan on kirjoitettu niin räväkästi kuin Anne epäkohtia tuo julki.
Mutta miksi nämä kirjat menivät minulta ohi? Tätä olen taas miettinyt, eikä selitystä löydy. Mä luin tunnollisesti L. M. Alcottin tuotannon, mutta L. M. Montgomery jäi lukematta. Ehkä mä hyppäsin Pikku naisista suoraan Bronten siskoksiin, Jane Austeniin ja Mazo de la Rochen Jalna-sarjaan. Ahavoitunut Jalnan Renny sai sydämen läpättämään.
Teini-iässä koulussa tapasin ihastuttavan tytön, joka tuli reippaasti kysymään haluaisinko olla hänen ystävänsä. Hän aloitti, että koska sä muistutat Annaa niin hän haluaisi tutustua paremmin. Olihan mulla toki kirkuvan punainen pitkä tukka ja vaatteet vähän omintakeisia. Nyt sarjan nähtyäni mietin myös, että ehkä jotain muutakin yhteistä löytyi. Kuulin koko kouluikäni pilkkanimeä Kirjakieli. Ehkä lukuharrastuksesta johtui, että puhumani kieli oli kirjakieltä. Tai sitten se oli Yleisradion vika. Kotona oli radio auki lähes koko ajan. Jopa omat vanhempani kummeksuivat, ja vähän naureskelivat, puheelleni. Luin Saima Harmajan runoja kuudesluokkalaisena ja lainasin opettajalle tärkeän runokirjani pari vuotta myöhemmin. Omilla rahoilla ostetun. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta oli luettu neljännen luokan jälkeen kesälomalla. Lisäksi musta tehtiin käytösvastaava, ei ollut ongelmaa käydä hakemassa rehtoria paikalle kun muu luokka hulinoi sijaisopettajan tunnilla.
Ehkä mussa oli jotain Annea, niin olisi hauska ainakin ajatella. Edelleenkin mua riipii jos ihmiset ovat epäoikeudenmukaisia. Hiukset ovat vaalentuneet, osin harmaantuneet. Rakkaus sanoihin on säilynyt, mutta briljeeraavien sanakäänteiden asemasta haluan löytää yksinkertaisen tavan saada asiani julki. Sillai, että Pihtiputaan mummon kissakin sen ymmärtää.
Eilen illalla katsoin kolmannen kauden viimeisen jakson. Sitä ennen piti googlata miten Annen ja Gilbertin käy. Mä rakastan onnellisia loppuja (siksi Sandinton oli melkein ylivoimainen pettymys, paitsi jos tulee toinen kausi). Mulle Matthew, Marilla, Diana, Anne Shirley Cuthbert, Gilbert Blyth, kylän väki ja koulutoverit ovat nyt sen näköisiä kuin sarjassa näytettiin. Olen ihan änkyräonnellinen, että löysin Annen vasta nyt. Joten jos vettä sataa, mieltä madaltaa ja verottaja läähättää niskaan, niin Anne tuo avun. "Scope for the imagination" - vilkas mielikuvitus pelastaa päivän. Ja yön.
❤:lla Johanna, lähes tulkoon synkimmän salaisuutensa paljastaneena
ja siitä hyvin helpottuneena