Olen nähnyt aika monta perhettä tositoimissa kasvattamassa jälkikasvuaan. Aluksi ajattelin, että tämä on nyt tämä perhe, aika ylisuorittajia. Kokemuksen karttuessa olen ymmärtänyt, että business as usual. Ja sitten tietysti on tullut ymmärrys, että omat lapset ovat olleet vähän oman onnensa nojassa, vaikka aika paljon heidän eteensä onkin tehty. En vain ymmärtänyt asian vakavuutta. Ei kai Suomessa vieläkään ajatella, että lapsen pitää osata lukea ja laskea ennen koulutiensä alkua? Tehdä läksyjä koko perheen voimin?
Eskari alkaa yleensä viisivuotiaana. Minä ajattelisin, että siellä n. seitsemän tunnin koulupäivän aikana kyllä oppii aakkoset, tavaamaan, kaikenlaista tarpeellista. Väärin. Jo kolme-nelivuotiaita opetetaan kotona lukemaan ja kirjoittamaan kirjaimia, lyhyitä sanoja ns. sight words. Aakkoset on saatettu teipata ruokapöytään ja seinällä on lista lyhyistä sanoista, joita sitten kerrataan niin, että yhdellä vilkaisulla osataan "lukea" so, and, we... Minäkin olen työssäni näitä lapsille opettanut. On tullut ajatus, että kouluun ei mennä niinkään oppimaan vaan näyttämään, mitä osataan.
Sensorinen integraation häiriö oli itselleni tuntemattomampi käsite. Sain tavata perhettä, jossa yhdellä lapsella oli lievä sensorinen yliherkkyys. Häiriössä normaaliit ärsykkeet tuntuvat ylenpalttisilta tai toisaalta saatetaan hakea jotain ärsykettä yllin kyllin. Ei olla ihan tasapainossa. Esimerkiksi jalkojen irtautumista maasta tai keinumista pelätään. Tässä talossa oli rakennettu lapselle oma touhuhuone, jossa oli avaruusaluksen näköinen riippumatto ja köyden varassa sai hyppiä tarzanhyppyjä. Ulkona oli kiipeilyseinä, köysirata, keinuja, kiipeilyteline. Syntymäpäivälahjaksi silloin jo raskauden loppusuoralla oleva äiti vei lapsen maastopyöräilemään. Mietin mitä olisi tapahtunut jos yliherkkyys ei olisi ollut lievää laatua.
Jos elämä ei mene ihan suunnitelmien mukaan jo pienet lapset käyvät terapiassa. Olen kuljettanut kolmevuotiasta leikkiterapiaan, kun vanhempien avioliitto tuli tiensä päähän. Kuusivuotias kävi musiikkiterapiassa, kun tavarat tahtoivat turhautumisen hetkellä sinkoilla seinille ja nyrkit löytyivät ketterästi erimielisyyksiä ratkomaan.
Monissa perheissä isovanhemmat ovat kasvatustyössä mukana. Jos he eivät itse voi olla aktiivisesti toiminnassa (kirjoitin aikaisemmin isoäidin etäkoulusta), niin rahallisesti autetaan. Apu tunnutaan otettavan luonnollisesti vastaan ja edes silloin ei rypistellä kulmia, kun lasta ojennetaan sanomaan "yes ma'am", "no ma'am".
Yksi jo vähän vanhempi lapsi kävi kaksi kertaa viikossa tukiopetuksessa. Tukiopetuksen järjesti koulusta riippumaton toimija. Ensin lapsi kävi koulussa n. 7 tuntia ja sitten vielä kaksi tuntia hakemassa lisäoppia. Mä ihmettelin. Kokeet, läksyt - ihan kaikki tuli takaisin koulusta aina täysin tai lähes täysin pistein. En koskaan kysellyt sen enempää miksi ihmeessä kaiken osaava lapsi käy vielä lisäopissa. Hauskinta tietysti oli, että lapsi mielellään lähti tukiopetukseen, oli siitä innoissaan. Ehkä asiaan vaikutti se, että yksi isoisovanhemmista oli ollut osallisena Nobel-palkinnossa. Aatelius, tässä tapauksessa tiede, velvoittaa.
Sitten oli perhe, joka järjesti muuton Meksikoon vuodeksi, jotta lapset oppivat espanjan kielen. Lapset kävivät espajankielistä koulua. Läksyt olivat allekirjoittaneelle aavistuksen haasteellisia: ensin piti googlen avulla kääntää, mitä kysymykset tarkoittavat ja sitten opastaa lapsia vastausten kanssa. Onneksi pari luokka-astetta ylempänä oleva osasi auttaa nuorempaa sisarusta. Hyvin me selvittiin, käännettiin ja väännettiin. Vanhemmat kävivät tutustumassa Mexico Cityssä kouluihin, löysivät mieleisensä ja isän työ oltiin jo sovittu siirrettäväksi vuodeksi toiseen maahan. Viisumit, oleskelu- ja työluvat, asunnon vuokraus... kaikki oli työn alla ja sitten tuli korona. Nyt en tiedä mitä perheelle kuuluu, mutta kaiken he olivat valmiit tekemään sen eteen, että lapset oppivat espanjan kielen ja pääsevät tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin. Senkin olen nähnyt, että kiva koti laitetaan myyntiin, jotta lapsi pääsee vähän parempaan koulupiiriin ja kouluun. Mulle on tullut olo, että rajana on vain taivas sen suhteen, mitä lasten menestymisen vuoksi tehdään.
Kun katselen taaksepäin, niin lasten opintojen kanssa olisi voinut auttaa paljon enemmän. Jeesasin toki projekteissa (kuten tämä kirjallinen projekti), mutta esimerkiksi tukiopetusta lapsille ei hankittu. Ei siihen varsinaista tarvetta ollut, mutta moni asia olisi varmaan ratkennut helpomminkin. Ei tullut mieleen palkata konsulttia, kun lasten yliopisto-opintoja suunniteltiin. Parikin tuttua on mielellään maksanut asiantuntijalle, että ovat osanneet ottaa kaikki huomioon yliopisto-opintojen suhteen alkaen sopivan yliopiston (collegen) löytämisestä päätyen hakuprosessiin. Jotenkin kai suomalaisuuteen kuuluu, että itse pitää pärjätä ja osata. Siinä missä amerikkalainen mielellään maksaa palveluista suomalainen kai sitten puree hammasta vielä vähän enemmän ja puskee kaiken väristen kivien läpi.
Mutta mitä tapahtuu niille lapsille, joilla ei ole tukea? Jo aika pienten koululaisten vähän isommat työt arvostellaan sisällön ja ulkonäön perusteella. Miten käy oppilaan, jolla ei ole tukea tai perheellä vara hankkia näyttävää rekvisiittaa? Nykytilanteessa eriarvoiseen asemaan joutuu moni senkin vuoksi, ettei ole nettiyhteyksiä tai läppäriä etätyöskentelyyn. On arveltu, että maailmanlaajuisesti opetuksen kelkasta putoaa 24 miljoonaa lasta koronan vuoksi.
Kautta aikain on ollut niin, että osa meistä on varustettu pelaamaan ristinollaa, osa shakkia. Meillä jokaisella on mahdollisuus opettaa yksi siirto shakkilaudalla, sen jonka olemme ehkä oppineet monen harjoituksen kautta. Kannattaa jakaa, joku sen on valmis ottamaan repertuaariinsa. Mun siirto on: lue lapselle, lue usein ja monenlaista.
❤:lla Johanna 🕮📚🕮