Tämä on niitä päiviä, jotka ovat kuin elokuvista. Tiedättehän: perhe ja suku koolla, yliopiston collari yllä & flanelliset pyjaman housut jalassa ja sitten pelataan JAAALKAAAPAALLOOAAA (tosin amerikkalaista). Kalkkunoille päivä on huomattavasti ikävämpi. Jos päätyy juhlapöytään, niin henki on poissa.
Ihan ensimmäisen Amerikan kiitospäivän lounaani nautin San Dieogassa Hotel del Coronadossa. Tämähän on se legendaarinen hotelli, jonka rannoilla kuvattiin elokuva Piukat Paikat, pääosassa Marilyn Monroe. Vuonna 1999 oli valkoinen teltta (tai useampia) hotellin pihamaalla, jääveistoksia, kaikki ihan viimeisen päälle. Ikävä kyllä Suomesta vastamuuttanut ei ollut ihan viimeisen päälle. Ensinnäkin odotti kaksosia ja toisekseen ei ollut kokemusta amerikkalaisesta kiitospäiväateriasta. Meni vähän förbi eli ohi. Kaksi seuraavaa vuotta kävimme myös, mutta vieläkään ei ihan napannut. Näin monia tutunnäköisiä kasvoja ja yhdestä kerrasta olen varma: edessäni ruokaa buffetista jonottamassa seisoi näyttelijä Tim Matheson. Siinä jonossa mietin pääni puhki, että missä olen hänet nähnyt. Taisin katsoa niihin aikoihin aika monta tv-elokuvaa ja -tuotantoa. Frendit oli mun amerikkalaisia bestiksiä.
Olen kirjoittanut aikaisemminkin meidän kiitospäivän vietosta. Kun perhettä ei ole on pitänyt keksiä jotain muuta. Kävimme vuosikaudet Angus Barnin ruokapöydässä ruokailemassa. Ainakin jossain näiden vuosien varrella ravintola oli parinkymmenen parhaan amerikkalaisen pihvipaikan listalla. Iron chef Walter Royal on loihtinut joukkueensa kanssa sellaiset herkut, että minäkin olen alkanut ymmärtää kiitospäivän päälle. Ainakin kalkkunan ja suklaapiirakkan :)
Mutta ei mene aina näillä syntyperäisilläkään putkeen. Me ollaan huomenna kotona ja kokkaillaan omin voimin: mac&cheese, kalkkunaa, pottuja, marenkikakku. Tytär puuttuu ja mulla on kova ikävä. Mutta näistä amerikkalaisista. Yhden hoitoperheeni äiti käytti tämän aattopäivän siihen, että yritti metsästää kalkkunan. Ei löytynyt kokonaista, ei rintapalaa. Iltapäivällä selvisi, että kalkkunan jalkaa olisi tarjolla. Ja vielä: yhdessä perheessä oli kamala draama. Isovanhemmat tarjosivat lapsilleen ja lapsenlapsille aterian jo pari viikkoa sitten. Nyt isovanhemmat ovat "pakotettuja" lapsen luokse juhla-aterialle ja eihän siitä mitään tule: perinteisten ruokien sijasta on tarjolla ruusukaalia pekonilla, perunamuusia ilman kermaa & voita ja ei edes kokonaista kalkkunaa vaan vain rintaa. Katastrofi! Eikä se edes loppunut siihen. Millä tavoin valmistettua kalkkunaa koira syö oli isoäidin seuraava kysymys.
Alla on kuva tämän iltapäivän puistonäkymästä. Tämä oli kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Setä pelasi jalkapalloa (amerikkalaista) lasten kanssa. Sain räpsäistyä, kun pallo oli ilmassa. Ilma oli lempeän lämmin, 20 C astetta ja joku soitteli talonsa kuistilla banjoa. Olisin nipistänyt itseäni käsivarresta, mutta poppareita välipalalaksi syövä pikkuamerikatar vahingossa nykäisi hiuksistani, joten uskoa piti. Totta tämä on.
Hyvää kiitospäivää! Happy Thanksgiving! Gobble gobble.
❤:lla Johanna