Omamaamansikka

Laakereilla lepäillään. Juniorin kaverit oli yökylässä ja siitä selvittiin. Töin tuskin.

Lapsi on valinnut fiksuja kavereita. Mukavia, kohteliaita, avuliaita poikia, ikää 10-11 vuotta. Neljä poikaa saapui klo 17. Kaikilla mukanaan läppärit ja makuupussit. Johtoja törkittiin sinne ja tänne, yhdellä nuorella miehellä oli mukanaan kolme laturia. Ei nimittäin ole hyvä juttu jos poweri loppuu. En tiedä kyllä mistä, niistä läppäreistä vai muista teknisistä vimpaimista joita pojalla näytti olevan ehtymätön varasto.

Söimme lyhyen kaavan mukaan pizzaa ja kakkua. Olin vannottanut lapselle, että ulkonakin pitää leikkiä. Hämärän laskeuduttua pojat rynnivät ulos ja tyttärestä (ainoa tyttö siinä yhteensä kuuden pojan joukossa) tehtiin etsijä. Kun pojat olivat löytyneet jatkuivat pelihommat. Minecraftiä pelattiin yhteistuumin netin välityksellä kuudelta eri koneelta. Älkää kysykö, mä olen pudonnut ajat sitten näiltä kärryiltä.

Siinä klo 23 mun leukaperät oli mennä sijoiltaan. Laitoimme miehen kanssa pojille makuusijat olkkarin lattialle. Isot ilmapatjat levitettiin alustaksi. Niiden päälle sai jokainen levittää makuupussinsa. Klo 1.30 havahduin kohtuullisen syvästä unesta, kömmin sängystä alakertaan. Pelihommat jatkuivat. Ystävällisesti totesin pojille, että pelatkaa nyt vielä vartti mutta sitten nukkumaan.

Klo 3.30 havahduin syvästä unesta. Alakerrasta kuului pahuksemmoista kiljuntaa. Rynnin paikalle ja KAIKKI pojat olivat vielä hereillä, läppäreiden näytöt hohtivat yön tummuudessa. Ystävällisesti totesin pojille, että pistetäänpäs läppärit pois. Nothing. Korotin vähän ääntä ja toistin viestini. Nothing. Vasta virallisin ja kovin komentoääneni sai aikaan reaktioita. Vieläkin piti yhtä pelaajaa taputtaa hartialle, jotta ote läppäristä herkeäisi.

Mies alkoi keitellä aamukahvia klo 7.30. Pienin juhlijoista oli silloin jo herännyt ja istui sohvalla läppärinsä ääressä. Pelihommat meneillään.

Noutoaika oli klo 10-11. Halusin kokeilla joustavaa aikaa. Tulkinta olikin mielenkiintoinen. Yksi pojista haettiin klo 11. Kaksi klo 11.30 ja neljännen piti soittaa isovanhemmilleen ja muistuttaa, että kotiinkin pitäisi tulla. Yllätyin, kun entisen koulumme neljännen luokan opettaja ilmaantui ovellemme. En olisi koskaan uskonut häntä isoäidiksi. Paremmin olisi sopinut pojan äidiksi. Niin ne toiset säilyvät.

Sleepover oli yleisen käsityksen mukaan erittäin onnistunut. Jostain syystä juuri tämän ikäisille on valtavan tärkeää, että valvotaan mahdollisimman myöhään. Tai siis aikaiseen. Pari vuotta lisää ja nukkumistakin arvostetaan.

Keskiyönmonsteri on päiväunien jälkeen siloittunut taas omaksi itsekseen. Mutta kyllä mua yöllä jurppi jos ihan rehellisiä ollaan. Tosin pojat olivat aamulla hyvin kohteliaita ja yksi totesi vohveleita syödessään, että ovat parhaita ikinä (Aura Liimataisen Parasta kotiruokaa sivun 349 vohveliresepti ei pettänyt tälläkään kertaa). Yksi yökyläläisistä kysyi, että ovatko nämä suomlaisia vai belgialaisia vohveleita. Yöllinen älämölö alkoi tuntua jo kaukaiselta muistolta.

P.S.

Dress code: nuku niillä vaatteilla, jotka on yllä. Älä missään nimessä pukeudu siihen mutsin pakkaamaan pyjamaan. Poistu vieraisilta samassa asussa. Älä missään nimessä pukeudu siihen mutsin pakkaamaan vaihtoasuun. Jos mahdollista hukkaa sukat. Ja mitä ikinä teetkin: ÄLÄ PESE HAMPAITA!

Joskus sitä on perimmäisten kysymysten äärellä, kuten miksi kirjoittaa internettiin. Filosofisesti viisastellen voisi todeta, että en kirjoittaisi jos nettiä ei olisi. Nykyisin vaihtoehtoja on enemmän kuin perinteinen päiväkirja, kirje ystävälle tai mielipidekirjoitus lehteen. Mulle oli suuri kynnys ryhtyä tähän toimeen, sillä kaikesta huolimatta tunnen olevani aika yksityinen ihminen.

Toisaalta mun käsitys lukijoistakin oli erilainen. Olin sitä mieltä, että jos 10 lukijaa olisi niin olisin onnellinen. Kirjoittamisessa kun on tärkeää, että joku lukisikin. Kiitos siitä teille, rakkaat lukijat ja kommentoijat. Tämä oli sellainen asia jota en edes ymmärtänyt aloittaessani. Omaksi iloksi kirjoittelusta on tullut sitä tärkeämpää kun on saanut vastakaikua.

Appelsinipuun alla -blogin Jael (klik, klik) oli ensimmäisiä lukijoitani. Viime päivinä olen lukenut Jaelin Suomen matkasta kateudesta vihreänä. Haluaisin itsekin kovasti matkata Suomeen, mutta taitaa haaveeksi jäädä tältä kesältä. Mä olen aina niin samperin realisti, matkarahalla saan yhden lapsen urheilut maksettua koko vuodeksi. Toisekseen aika käy tiukille: jos en elokuun aikana pääse matkaan on ajankohta siirtynyt vuodeksi eteenpäin. Syyskuusta ensi kesän heinäkuun loppuun Mutsin Taxi on telakalla joulunpyhät ja viikon keväällä, muuten palvelu pelaa kuutena päivänä viikossa.

No nyt mä taas rönsyilen. Siis tästä blogikirjoittamisesta. Olen monta kertaa kiittänyt onneani, että eletään tätä aikaa. Maastamuuttajista sanotaan, että eivät oikein osaa päästää irti entisestä kotimaasta ja jalka hakee paikkaansa uuden maan kamaralla. Vähän sellaista välimaastossa haahuilua. Mun täytyy tunnustaa, että olen edelleenkin valtavan kiinostunut Suomen tapahtumista: politiikkaa, kulttuuria, viihdettä, urheilua. Taivas olisi päästä katsomaan suomalaista teatteriesitystä. Viimeksi näin "Munaako herra ministeri" - kyljet kipeinä hytkyin teatterin penkillä. Esko Salminenkin näytti siinä parin penkin päässä viihtyvän ja lämpiössä törmäsin Jyrki Hämäläiseen. Tähän välimaastossa harhailuun bloggailu on hyvä rohto, Suomi-ikävä laimenee ja välimatka ei tunnu niin tolkuttoman pitkältä.

Kieli on aina ollut mulle tärkeä. Suomen kieli on se väline, jolla ajattelen. Niin se vain on kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jos tulee mutkikkaampi laskutehtävä, niin laskukieli vaihtuu välittömästi suomeksi. Kirjoista ja lehdistä nautin eniten, kun ovat suomen kielisiä. On mun kieli varmasti köyhtynyt, toisaalta aika usein on sellaisia Fingerpori -hetkiä. Älyän, että sanoilla on ihan toisenlaisia merkityksiä.

Bloggailu on tuonut mukanaan asioita, joita en ole osannut edes odottaa. Tämähän on verkostoitumista parhaimmillaan. Olen "kohdannut" ihmisiä, joilla on samanlaisia elämäntilanteita, intressejä tai muuten vain juttuja. Ja nyt mä tajusin, että muistinko koskaan kiittää Benvenuti al Sud -blogin Ciacya (klik, klik), joka auttoi meitä lasten harrastukseen liittyvässä pulmassa? Ciacy, kiitos! Vinkeistäsi oli paljon apua!

Nämä Marimekon purkit lähetti Jael minulle Israelista. Odotin yhtä purkkia, mutta Jael oli laittanut kaverin mukaan. Purkeista on tullut ihan erityisiä ja aina muistan miten ne meidän kotiin löysivät tiensä. Maailma näyttää niin erilaiselta, kun on ystäviä joita ei ole koskaan tavannut, mutta jotka ovat mielessä siitä huolimatta. Vähän kuin olisi Pikku Prinssi ja miettisi onko lammas pistellyt ruusun poskeensa kotiasteroidilla.

Tämä on taas niitä asioita, joista täytyy vain todeta että jos joku olisi sanonut 15 vuotta sitten... Eihän internetin yleistymisestäkään ole juuri sen kauempaa ja nyt ei ilman osaisi olla. Ja 15 vuoden kuluttua tämä puuhastelu näyttää varmaan ihan pöllöltä. Vähän kuin C-kasettiin nauhoittelisi hyviä biisejä Nuorten sävellahjasta.

Ei tosin juotu sangriaa puistossa eikä syötetty eläimiä eläintarhassa. Illalla nukkumaan mennessä kuitenkin vilahti päässä ajatus, että olipa täydellinen päivä. Kamerakaan ei ollut matkassa, joten muihin kuviin on tyytyminen.

Mies tuli hakemaan mua lounaalle, mutta matkalla huomasimme open house -kyltin ja kävimme katsastamassa oikein kauniin ja viihtyisän talon. Lounaspaikkaa emme olleet päättäneet etukäteen ja päädyimmekin meille uuteen tuttavuuteen. Taverna tarjosi mainiota pubiruokaa, fish and chips saa vieläkin veden kielelle. Iltapäivällä kyyditsin kaksi lasta harkkoihin ja yhden kanssa kävimme ostamassa synttärilahjan hyvälle ystävälle.

Iltaruuan kanssa hikoilin mahdollisimman vähän: salaattitarpeet pöytään ja jokainen sai koota itselleen mieleisen salaatin kanalla tai ilman.

Viime päivät ovat olleet hikisiä, suorastaan helteisiä. Lämpömittari näyttää 36 C astetta tai yli. Ilmankosteus tekee kelistä vielä tukalamman. Siitä huolimatta läksimme miehen kanssa illalla juoksulenkille. Armas puolisoni oli niin mukava, että hölkötteli mun kanssa miltei koko matkan sekä kannusti ja kehui. Vauhti oli sellainen, että pystyin juttelemaan. Hiki virtasi.

Ehtoolla katselimme vielä leffan, Hyde Park on Hudson. Pääosissa ovat Bill Murray ja Laura Linney. Ensimmäinen esittää Franklin D. Rooseveltiä, jälkimmäinen Daisyä (Margaret "Daisy" Suckley), Rooseveltin rakastajatarta. Tarina perustuu Daisyn päiväkirjoihin ja kirjeisiin.

Elokuva ei sovi kaikille. Tempo tuntuu varmasti liian hitaalta ja vaikka leffa on luokiteltu komediaksi saattavat nauruhermot pysyä lamassa. Minä nautin. Ja selivisipähän sekin miten hot dogeista tuli salonkikelpoisia. Nimittäin Yrjö VI ja kuningatar Elizabeth nauttivat niitä picnicillä 11.6.1939 presidentti Rooseveltin vieraina. Mä en tiennyt, mutta hot dogeja pidettiin ennen Rooseveltin aikaa vähän epämääräisenä ruokana, kriminaalien ja kevytkenkäisten naisten herkkuna. Ruokana, joka houkutteli aviorikoksiin ja hämäriin puuhiin ja syötiinkin pikkutunneilla yön hämyssä :) Aikanaan oli siis melkoisen rohkea teko tarjota hodareita kuninkaalle. Ei sen puoleen, niin kai se olisi vieläkin.

Kuningas söi hot dogin ja USA:n ja Iso-Britannian välit paranivat niin, että toisessa maailmansodassa oltiin liittolaisia. Kaukaa viisas nainen siis tämä Eleanor Roosevelt.

Lauantai on alkanut mukavasti. Kaksoset lähtivät pelaamaan asujaimiston altaalle vesipalloa ja yksönen palautui täyden palvelun yökylästä. Palveluun kuului palautus kotiin. Miehen kanssa kävimme katselemassa löytyisikö sitruunapuita. Ei löytynyt, mutta löytyi mahdottoman hyvä keltainen värinäyte. Ruokahuoneen seinät kaipaisivat vähän valoa.

Onnellista viikonloppua! Mun on nyt pakko kuunnella Youtubesta Lou Reedin "Perfect Day".

Vauvauutiset ovat pitäneet pauloissaan. Tänään jo vierähti kyynel poskelle, kun katselin miten Kate ja William esittelivät uuden tulokkaan koko odottavalle maailmalle. Kaikkea hyvää heille.

Tietysti tällainen tapahtuma herkisti muistelemaan niitä kahta kertaa, kun on itse lähtenyt sairaalasta nyytti kainalossaan. En koskaan unohda, miten ensimmäisellä kerralla mies kantoi molemmissa käsissään vauvanistuinta. Mä tulin perässä juhlallisesti pyörätuolissa lykittynä. Amerikkalaisesta sairaalasta ei poistuta jalkaisin.

Oli siinä draamaakin. Pieneen punaiseen urheiluautoon ei mahtunut kahta turvaistuinta. Minä jo hädissäni soitan kotiin, että pitäisi tulla hakemaan. Tai soittaisin jos kodin puhelin ei hälyttäisi varattua. Mies yritti löytää sopivaa kulkupeliä. Tietokone oli silloin vielä samassa piuhassa kuin puhelin. Taksikyydiksihän se loppujen lopuksi meni. Taksikuski ajoi mahdottoman varovaisesti ja taivaalla oli kaksi sateenkaarta rinnakkain.

Toisella kertaa oli perheellä jo tila-auto ja matka taittui kuin konkareilta konsanaan. Oli tullut kiinnitettyä lapsia ja turvaistuimia muutaman kerran, vaikka ei näillä kyydeillä ollut kuin pari vuotta väliä. Kolmas lapsi missasi vanhempien kolmannen hääpäivän parilla viikolla :)

Joskus katson kuvia vastasyntyneistä lapsistamme. Kaksoset alkavat olla jo meidän vanhempien mittaisia ja juniorikin venyy ihan vaivihkaa. On mahdottoman hyvä asia, että silloin ihan alussa ei ymmärrä kuinka nopeasti aika kuluu. Tai olisihan se ehkä ollut siinä vaiheessa mukava tieto, kun lapset, kaksi 3 v. ja yksi 1 v., etenivät kolmella rintamalla kylväen hävityksen kauhistusta. Silti, mua olisi pelottanut tieto kuinka nopeasti lapset kasvavat. Kuinka paljon on ainutlaatuisia hetkiä ja kuinka usein ne menevätkään ohi, kun on väsynyt tai muuten vain muissa maailmoissa. Kun pitäisi olla juuri tässä ja nyt.

Eilen illalla oli kesäuintijoukkueen banketti. Kisoja oli kuudet. Meillä oli niin huono tuuri, että neljä kertaa jouduimme kisat ottamaan seuraavana päivänä uusiksi. Nimittäin jyrisi ja salamoi. Kausi saatii kunnialla loppuun ja meidän lapset olivat mukana kaikissa kisoissa ja uusintakoitoksissakin.

Illalla syötiin fajitaksia ja suklaapikkuleipiä. Oikein kevyttä kesäherkkua :(

Juhlatiloihin oli varattu myös valokuva-automaatti, jossa olisi saanut ottaa hassuja kuvia. Palvelun tarjoaja kuitenkin suutahti joukkueen presidentin puolisoon ja päätti poistua paikalta.

Palkintojenjakoa odotettiin tietysti innolla. Perinteisesti on palkittu ikäluokassaan sekä tyttöjen että poikien sarjassa eniten kehittynyt uimari ja uimari joka tuo joukkueelle eniten pisteitä. Yksi lapsistamme on onnistunut aina olemaan hyvä kakkonen, tänä vuonna tuli voittoja ja hän oli ylivoimaisesti ikäryhmänsä paras. Vaan arvatkaas mitä: uusi presidentti oli päättänyt muuttaa palkitsemissysteemin ketään siitä informoimatta. Palkinnon sai jos teki joukkue-ennätyksen (näitä tuli meille kaksi) tai jos pärjäsi viimeisissä kisoissa (me ei oltu näissä, kun eivät olleet varsinaisesti joukkueen ohjelmassa). Niinpä tämä uimari joka on monta kesää odottanut suurta hetkeä jäi vaille minkäänlaista palkintoa, edes nimeä ei mainittu. Yksinään hän kuitenkin ui joukkueelle sen verran pisteitä kuin yhdestä kisasta niitä kertyi. Aika hyvä, kun ottaa huomioon että joukkueessa on 160 lasta.

Soimasin itseäni. Olin sanonut lapselle etukäteen, että eiköhän hän palkinnon saa. Pidin vanhaa käytäntöä itsestään selvänä. Koskaan, koskaan ei pitäisi mitään pitää itsestään selvyytenä! Niin aina jankutan lapsillekin. Lapsi oli toki pahoillaan. Ja tuntuuhan se kornilta, kun yhdet kisat ovat merkityksellisemmät kuin kuusi muuta. Varsinkin, kun nämä kuusi muuta kisaa ratkaisevat joukkueen menestymisen. Viimeisillä kisoilla ei ole puulaakissa sijoittumisen kannalta merkitystä.

Aamulla menin aikaisin miehen työpaikalle verikokeisiin ja verenpainemittaukseen. Testit pitää ottaa miehen työpaikan kautta tulevaa sairasvakuutusta varten. Numerot voi käydä tsekkaamassa muuallakin, mutta olen kokenut vaivattomimmaksi tämän työpaikalla tapahtuvan tarkastuksen. 12 tunnin paaston jälkeen kahvi taas maistui. Vähän mua harmitti illalla syöty raskas ateria, noinkohan suola ja muu saavat arvot näyttämään päin prinkkalaa?

Mässäily vaati myös kurinpalautusta ja tästä me lähdimme Felixin kanssa lenkille. Pitkästä aikaa oli leppoisan lämmin päivä, lämpötila on 25 C ja pilvistä. Felix nautti. Ja oli mullakin ihan kivaa.

Aikaisemminkin olen kirjoittanut amerikkalaisten ystävällisyydestä. Tänään se tuli taas todistetuksi. Läksimme Felixin kanssa aamulenkille. Lämpöä oli 21 C astetta ja jätin Felixin vesipullon kotiin. Ajattelin, että pärjäämme pari kilometriä ilman vettä. Eilenkin pärjättiin.

Felixin suunnitelmat olivat kuitenkin erilaiset. Viileästä säästä innostuneena Felix mutkitteli jalkakäytävän toisesta laidasta toiseen, intoili jokaisen hajun perään ja haukkui kaikki oravat, linnut, pupujussit. Ja vastaantulijat. Janohan siinä tulee. Väistin muita kulkijoita ajotielle ja taas kerran väistäessä Felix iski jarrut pohjaan. Tosikoira ei jalankulkijoita väistele. Vastaantulija sitten kysyi, että onko koira peloissaan. Ei, kun haluaisi vain jatkaa tuttua jalkakäytävää. Mutta koirahan on ilmiselvästi janoissaan. Saisinko tarjota vettä kysyi vastaantulija. Kieltämättä Felix vaikutti janoiselta ja ilahtuneena otin vesitarjoilun vastaan. Niin otti Felixkin.

Herra lorutti vettä pullostaan ja Felix lipitti. "Drink some more little pal, here is some more" herra vielä jutusteli juottaessaan. Kun jano oli tyydytetty otti Felix tanakan asennon ja haukahti.... ikävä kyllä ei ystävällisesti, vaan sillä tavoin että mitä sä siinä teet! Herra hyppäsi taaksepäin. Nolona nuhtelin Felixiä käytöstapojen puutteesta ja lupasin hyväntekijälle opettaa koiran kiittämään kauniimmin.

Kieltämättä mielessä kävi, että mitähän tämä herra musta ajattelee. Jokin orjapiiskuri, joka ajaa pikkukoiraparan nääntymyksen partaalle juoksuttamalla kuumia kävelyteitä pitkin? Eläintenkiduttaja? Empatiakyvytön psykopaatti? Kokemuksesta tiesin, että pääsemme kyllä kotiin. Olin valmis myös kantamaan Felixiä jos siltä näyttäisi. Felix RAKASTAA kävely- ja juokulenkkejä. Töhötys tarkoitti, että energiaa kyllä riittää.

Jokin aika sitten kaupan pihasta lähtiessä rouva viittilöi vinhasti. Ruuvasin auton ikkunan auki. Sun auton alla on pikkulintu selvitti rouva. Ja niinhän siellä olikin. En tiedä oliko lintu poikanen, joka ei vielä hallinnut siipiään vai siipeensä saanut aikuinen, lento ei kuitenkaan luonnistunut. Pahaksi onneksi olin puoliksi siinä ajotiellä.Väkeä kertyi ympärille ja ihmeteltiin, että mitä nyt. Ei kuitenkaan mennyt kuin hetki, kun järkäleenkokoinen herrahenkilö kumartui auton alle, nappasi linnun ja kantoi turvaan. Tällä välin oli kuitenkin yksi autoilija pahoittanut mielensä. Vihaisesti hän mulkoili meikäläisen puoliväliin ajoväylää pysäytettyä autoa puikkelehtiessaan autollaan ohi.

Myönnän, päivä oli kuuma ja tunnelma hikinen. Niin ilmiselvästi myös Volvossaan istuvalla herrahenkilöllä. Hän parkkeerasi jonkin matkan päähän, edelleen ajoradan reunaan. Siihen, mihin ei missään nimessä saa pysäyttää jotta ei estä palokuntaa pääsemästä palopaikalle. Kun lintu oli pelastettu ja pääsin jatkamaan matkaa pysähdyin autoilijan viereen. Näytin autoilijalle, että avaapa ikkuna. Sitten pyysin anteeksi, että sillä tavalla tukin ajoväylän, mutta auton alla oli siipirikko pikkulintu enkä halunnut murskata sitä autollani. Toivotin hyvää päivänjatkoa, pahoittelin vielä kerran ja jatkoin matkaani.

Felix on oppinut, että lenkin jälkeen mennään talon sivulle juomaan vettä suoraan vesijohdosta. Tänään kuulin ihan erilaisen haukun kuin koskaan aikaisemmin. Kaksi lyhyttä ja aika terävää haukahdusta. Katsoin ikkunasta mitä takapihalla tapahtuu. Ilmiselvästi Felix oli saaliin perässä. Haukahdukset toistuivat. Luulen, että mä kuulin meidän pikku kettukoiran metsästyshaukun.

Kirjoitin jokin aika sitten kirjoituspöytäprojektista. Nyt se on valmis. Mies ahersi projektin parissa useampana iltana. Tässä mä kirjoittelen uutuuttaan hohtavan kirjoituspöydän ääressä.

Vielä pitää käydä ostamassa riippukansioita ja aloittaa vakavamielinen arkistoiminen. Mun arkistointi on tähän saakka ollut tyyliä pino 1, pino 2, pino 3 jne. Nyt mä kertaheitolla organisoidun ja musta tulee supertehokas! Ei ole hukassa enää lasten rokotustodistukset tai sähkölaskut. Öhöm!

Vetimet päätettiin säilyttää entisinä. Ne näyttävätkin ihan kelvollisilta uutta väriä vasten.

Pöydällä on tärkeitä juttuja, kuten tämä lapsen tekemä keramiikkamuki.

Kyseinen tarra seikkaili yhden jos toisen selässä päätyen mun selkään. Nyt se muistuttaa siitä, että välillä pitää osata nauraa itselleen. Tai antaa ainakin muiden nauraa.

Mies osti soittorasian lahjaksi pihakirpparilta. Kuori on oikea linnunmuna ja sävelenä "My favorite things".

Vitamiinit ja krillöljyt jää ottamatta jos ne eivät ole käden ulottuvilla. Tällä tavoin mä muistan ottaa ne ainakin muutaman kerran viikossa. BW eli Business Woman -blogi (klik klik) sai mut aikanaan innostumaan Mega Red -krillöljystä. Kannattaa kokeilla. Olen ollut huomaavinani, että selkäkivut vähenevät sen lisäksi että kolestroliarvot pysyvät aisoissa :)

P.S.

M. Thank your for the babies and thank you for the desk.

Your loving wife,

Johanna

Tytär ei tykännyt ollenkaan, kun totesin hänelle joku päivä sitten että you are a real blonde. Lause lipsahti huulilta ennen kuin ehdin ajatella. Tytär on vain niin tavattoman rationaalinen aina, että ihan yllätyin. Käännyn hänen puoleensa esimerkiksi silloin, kun tarvitsen teknistä tukea av-laitteiden kanssa. Tytär sitten totesi mulle, että you are a real ginger.

Viime päivinä olen saanut tuta, että kyllä mustakin jonkinlainen blondigeeni löytyy. Miestä huvitti kovasti kun kysyin onko hän rukannut auton kelloa. Mulla on tapana pitää auton kello neljä minuuttia etuajassa. Jotenkin helpottaa, kun on neljä minuuttia enemmän aikaa kuin mitä kello näyttää. No, miehen mielestä kello tietysti oli väärässä ja se piti laittaa oikeaan aikaan. Mun mielestä se on nyt väärässä ajassa. Tai siis oikeassa, mutta mun kannalta väärässä.

Eilen piti harrastaa vakavamielistä arkistoinita ja kirjoituspöydän järjestelyä, mutta toisin kävi. Törmäsin yllättäviin vastoinkäymisiin. Heräsin aamulla flunssaisena ja hetken murehdittuani päätin, että tästä ei lannistuta. Otin kaksi flunssapilleriä, joiden tiedän auttavan tukkoisuuteen ja jaksamiseen. Pillereiden ottamisen jälkeen tuntui kuitenkin, että tilanne kävi pahemmaksi, olin ihan poikki. En jaksanut yhtään mitään.

Illalla nukkumaan mennessä mies oli ystävällisesti asetellut taas kaksi pilleriä esille. Mun mielestä ne olivat kuitenkin väärän värisiä, tummansinisiä. Illalla pitäisi ottaa oransseja, niin unikin tulisi paremmin. Joo, mä olin sotkenut flunssarohdot. Otin päivällä yöksi tarkoitetut nukkumiseenkin auttavat tropit...

Olen mä yhden yön nukkunut autotallissakin auton takapenkillä. Mies oli työmatkalla ja itse huomasin autotallissa valtavan hämähäkin. Nukkuvia lapsia piti suojella ja tärkkipullo apunani menin hämistä häätämään. Unohdin vain kääntää taloon johtavan oven lukon niin, ettei ovi mene lukkoon. Avainta ei ollut mukana. Tottahan toki suljin oven ettei hämähäkki tee rynnäkköä taloon. Ja siinä ovea sulkiessa muistin, että avainta ei ole. Kuin hidastetussa leffassa ovi sulkeutui, lukko kilahti.

Soitin ovikelloa muutaman kerran. Lapset eivät heränneet. Kömmin sitten yöksi auton takapenkille ja ei ollut ylentävä kokemus. Tiesin, että kuulen autotalliin jos lapset yöllä heräävät. Siinä tapauksessa olisin rikkonut ovenpielestä lasin. Aamulla tytär laskeutui alakertaan ensimmäisenä ja kolkutin ovelle. Sanoin, että kävin hakemassa aamulehden ja jäin lukkojen taakse. En halunnut aiheuttaa traumoja ilman vanhempia nukutusta yöstä.

Ja entäs se kerta, kun soitin eksyttyäni taksin. Vasta soittaessa älysin, että taksille pitäisi antaa jokin osoitekin...

Tänään on arkistoitu ja onkin sujunut ihan hyvin. Kun otin niitä oransseja pillereitä.

Olipa kerran blogikirjoittaja, joka pellon piennarta käydessään näki kukan kuin unikuvan. Kukka ei jättänyt rauhaan, tenhoava kasvi veti puoleensa kuin magneetti.

Bloggari yritti vangita kukan kauneuden, jäljentää sen muidenkin iloksi. Miten osaisikaan kuvata kuinka lempeä aamuaurinko helotti terähtien läpi, tuuli keinutteli siroja varsia? Bloggari teki parhaansa ja tässä on nyt Unikva. S'il vous plaît.

Tai saattoihan siinä käydä niinkin, että viime aikojen suomalaisdesignuutisista pillastunut bloggari etsi netistä yhden tunnetuimman kuosin ja muuttelii sitä pikkuisen, rikkoi viivoja, poisti osia, suttasi. Pani vielä väritkin uusiksi ja tilttasi kuvaa vähän vasemmalle.

Lähes päivittäin luovaa työtä (lue: nettiblogia kirjoittava) tekevänä ihmisenä ymmärrän, että ajatuksia, ajatuskuvioita ja ihan oikeitakin kuvioita tulee välillä kopsanneeksi ihan vahingossa. Jonkin lystikkään sananparren on oppinut aikanaan ja sitä sitten viljelee. Alkuperäkin on unohtunut, kun tuntuu omalta.

Olen Marimekon kohun myötä joutunut miettimään omaa suhtautumistani designiin ja etenkin suomalaiseen designiin. Suomessa asuessa mulla ei tainnut olla kuin yksi Marimekon neule. Ja koulussa se pakollinen raidallinen penaali. Muuten Marimekko meni multa ohi. Tänne muutettua aloin lämmetä ja Marimekosta tuli synonyymi kodille, kotimaalle, Suomelle. Unikko-liinan kun levitti pöydälle, niin siinä kutsui mökin emäntä talkooväen tupaan lihasopan ääreen. Unikkolakanoihin kellistyminen toi mieleen taivaalla kiitävät pilvet, heinäladon, lempeä hersyvän parin vähän luvattomilla teillä. Tiedättehän ne vanhat Suomi-filmit, joissa kamera siirtyy kuvaamaan taivaankantta ja viulut soi.

Iittala, Kalevala Koru, Arabia, Muumit - kaikilla näillä on ollut sama vaikutus. Koti.

Pidänkö ihan oikeasti Marimekon printeistä? Enää en tiedä. Unikoista pidän. Se ihastus säilyy. Lumimarjat puhuttelevat, kuten Kaikukin. Bo-Boo, Ruusupuu, Mansikkavuoret, Pepe, Kumiseva, Björnbär - kaikki ovat mieluisia. Mustavalkoisesta Lokista tulevat mieleeni ala-asteen opettajan verhot. Niistä luokka valmisti vekkulit pannumyssyt. Iltavilli on nimenäkin jo varsin villi.

Kohu vaikutti sillä tavoin, että mietin mistä oikein maksan. Loppujen lopuksi kyseessä ovat painoprintit. Samoin kun on vaikea ymmärtää, että Thaimaassa tehty Taika-muki maksaa 20 euroa ( vuodatukseni tästä klik klik) on hankala käsittää että metri painettua puuvillakangasta maksaa useamman kymmenen euroa.

Jossain kohtaa tätä maallista matkaani olen alkanut uskoa, että muut kuin design-tuotteet eivät voi olla kauhean hyviä. En ole edes katsonut muita kankaita, kuppeja ja purnukoita. Jotenkin musta on alkanut tuntua, että tämä on osa suomalaisuuttani. Yksikään mun täkäläisistä naapureista ei hamua jotain astiasarjaa tai ole samalla tavalla merkkiuskova. Apple-uskovat taitavat osua lähimmäksi tätä uskontokuntaa. Amerikkalaiset ystäväni ostavat astiasarjan, kyllästyvät, lahjoittavat sen pois ja ostavat uuden. Ei merkillä ole väliä, kunhan muuten miellyttää ja hinta on sopiva. Ei tarvitse olla Finlaysonin lakanat, jotta vaipuu untenmaille.

Olen päättänyt opetella pois merkkiuskostani. Yritän saada järkeä hankintoihin miettimällä enemmän hintaa ja laatua ja sitä MISTÄ TODELLA PIDÄN.

Marimekko on sikäli erityinen, että se oli ensimmäinen sijoituskohde jonka osakkeita ostin. Luin sijoitusoppaan, jossa sanottiin että pitää ostaa sitä mitä ymmärtää. Armi Ratia on aina kiehtonut. Jos olisi aikakone matkaisin Bökarsiin kesäjuhliin kuokkavieraaksi. Kun Kirsti Paakkanen 1991 alkoi luotsata Marimekkoa mulla oli vimma hakeutua Marimekolle töihin. Siinä oli intohimoa. Harmi, kun opinnot olivat silloin vielä kesken.

Marimekon kanssa olen plussan puolella. Vuonna 2003 toteutettiin splittaus ja rahastoanti ja niin mulla oli yhtä osaketta kohden kaksi lisää. Kurssi nousi mukavasti ja myin "ylimääräiset" osakkeet kohtuullisen hyvään aikaan Paakkasen ollessa vielä ruorissa. Nyt harkitsen viimeisistä osakkeista luopumista. Ihastelin Ihamuotilan tyyliä, kun hän Paakkaselle ilmoitti tulleensa ostamaan Marimekkoa. Siinä oli raikasta, reipasta otetta. Mutta sen jälkeen ei ole menty eteenpäin. Toki uusia uljaita liikkeitä avataan maailman turuille ja toreille. Mutta miksi Marimekko ei myy lautasliinojaan, kertakäyttölautasiaan ja -mukejaan amerikkalaisille tavarataloketjuille? Targetille sopisivat kuin nenä päähän. Niinhän lautasliinat on Suomessakin Prismoissa ja muissa automarketeissa. Taitaapa sieltä saada Mariskoolinkin.

Tietysti mua korpeaa tämä kopiointi. Mä olisin halunnut kuulla selkeän kannanoton sen puolesta, että varastamista ei hyväksytä. Ihan tekojen kautta. Nyt ainoa mitä kuuluu on, että Marimekko on ajojahdin kohteena ja kaikkea Marimekon tekemää tutkitaan suurennuslasin kanssa. Marttyyrilinja ei innosta.

Marimekon printit erottuvat maailman tavarameressä. Kun kerran pari vuodessa puen ylleni Unikko-takin saan siitä valtavasti kommentteja. Mistä, mikä, onpas upea! Mutta hulluutta Marimekko tarvitsisi. Reipasta tuuletusta ja ravistelua. Etsikää hyvät ihmiset uusi armi ratia, vuokko nurmesniemi, tarmo manni, ilja glazunov, koko Bökarsin kesäinen kööri. Kantakaa rekvisiitta ja mallit suolle, unelmoikaa Maritalo uusiksi. Karjalaista kosmopoliittia (termi kirjasta Armi Ratia, kirjoittaja Tuula Saarikoski 1978) tässä tarvitaan. Urbaani, kliininen linja ei pitkälle vie.

Tämä punatukkainen tyttö on seurannut minua seitsemään kotiini. Ikää hänellä on vajaat 30 vuotta vähemmän kuin itselläni. Postikortti on aikoinaan laitettu yksinkertaiseen lasikehykseen eikä sitä enää saa pois, sillä kortti on osin juuttunut lasiin. Tyttö on muistuttanut siitä, mikä elämässä on tärkeää. Yltiöpäisen rakastamisen lisäksi siis.

Unelmat tekevät meistä voittamattomia.

Aina vaan ei jaksa unelmoida. Ei jaksa ajatella kuluvaa päivää paremmaksi eikä haaveilla tulevasta. On vain tässä ja nyt ja miettii että mitä kettua...!?!? Mieli mustana, sydän sykkyrällä.

Mä en tiennyt, että maailmassa on niin paljon ihania ihmisiä. Kiitän teitä kaikkia, jotka rohkaisitte minua. Olen laittanut viestit talteen vaikka postausta ei enää löydykään. Olen kiitollinen jokaiselle, kiitollinen jokaisesta lämpimästä ajatuksesta. Mulla ei oikein ole sanoja kertomaan, mutta teidän ansiosta maailma näyttää tänään taas paljon kivemmalta paikalta. Yritän vastata pian sähköposteihin, kiitos niistä ystävät kalliit.

. Keski-iässä on yksi merkittävä haittapuoli nuoruuden päiviin verraten: naama näyttää pöhöttyneeltä parin päivän parkumisen ja muutaman valvotun yön jälkeen. Toista se oli silloin, kun kuvan tyttö muutti meille. Silloin sai herauttaa kyyneleen jos toisenkin ihan rauhassa ja kukkua yöt läpeensä ja näytti kuin aamukasteesta kuoriutuneelta.

Kiitos,

Johannalta sydämen syvimmästä sopukasta

Minkälainen on rohkea ihminen? Tarttuu tapparaan ja käy tulta päin? Luikkii matkoihinsa, ottaa vastaan joukon paheksunnan, mutta pelastaa nahkansa? Onko rohkea mitään pelkäämätön vai pelkää kaikkea?

Mä olen aina ajatellut niin, että ihmiset jotka punnitsevat tekojensa seurauksia ja ymmärtävät mahdolliset ongelmat ja siitä huolimatta tekevät mitä tekevät - he ovat rohkeita. Jos ei osaa pelätä ei voi myöskään voittaa pelkoaan. Pelon voittaminen, toimiminen pelosta huolimatta, on rohkeutta.

Mulle oli aikamoinen hyppy muuttaa tänne silloin aikoinaan. Päätös oli vaikea. Oli hyvä työ, ystävät, ihanat työkaverit, nousujohteinen ura, omat tulot ja menoistakin sai päättää ihan itse. Oli suomen kieli, Ylen iltauutiset, joulurauha ja kuulaat kesäillat. Kertyi eläke ja oli yhteiskunnan turvaverkko jos huonosti kävisi. Mutta tarjolla oli jotain enemmän, jonka vuoksi kannatti kaikki saavutettu jättää - rakas ihminen, erilainen kuin kukaan muu.

Muutos saa aikaiseksi vastarintaa. Sanotaan, että muutosta pelätään. Tässäkin uskon, että ne jotka ymmärtävät muutoksen mahdolliset seuraukset muutosta vastustavat. Ainakin muutokseen pitää tottua. Parhaimmillaan muutos on sellainen, jossa voi vaikuttaa omaan olemiseensa eikä sitä ylhäältä päin sanella.

Olen vasta nyt ymmärtänyt, kuinka rohkea Felix-koiramme on. Haimme hänet meille viime vuonna joulukuun kuudentena päivänä. Reippaasti pikkuinen lähti lasten ja minun matkaan, istui autossa kiltisti tyttären sylissä. Innoissaan hän nuuhki uutta kotia, tutustui uuteen perheeseensä. Illalla sitten tuli tärinä ja vapina. Harmi, kun ihmiset eivät ole enemmän kuin koirat :)

Olen viime aikoina funtsinut blogiani, pitäisikö raottaa vähän enemmän yksityisyyttä. En ole juuri näyttänyt kuvia kodistamme ja päivän asutkin loistavat poissaolollaan. Toisaalta olen horoskoopiltani Kaksoset ja se tarkoittaa, että olen onnellinen kun ei tarvitse kauheasti miettiä linjauksia. Musta ei olisi pitämään pelkästään johonkin aihepiiriin keskittyvää blogia. Mistä Sinä olisit kiinnostunut?

Mä kerron nyt vähän enemmän tästä meidän asujaimistosta. Tämä on rakennettu täysmittaisen golfkentän ympärille eli ns. golf course community. Meillä päin nämä ovat hyvin suosittuja. Community tuo tullessaan paljon kivoja juttuja: asujaimisto on hyvin suunniteltu, kauniit, hyvin hoidetut maisemat, alueella asuu samanhenkisiä ihmisiä. Onhan se välillä sellaista porvariston hillittyä harmia, mutta enimmäkseen kuitenkin ihmisiä joille on esimerkiksi tärkeää lasten hyvä kasvuympäristö, hyvät koulut, palveluiden läheisyys.

Tämä ei kuitenkaan ole mikään gated community. Suurin turva on läheiset naapurit. Melkein huutamalla kyllä kuulee jos naapurissa on hätä. Mä esimerkiksi soitan joskus illalla naapurille, että sun autotallin ovi on vielä auki. Tai naapuri on soittanut mulle ja kysynyt tiedänkö miksi talon eteen on parkkeerattu auto pitemmäksi aikaa ja autossa näyttäisi olevan joku sisällä.

Jos asuu ihan kentän laidalla, niin sitten on syytä varautua siihen että aina joskus kolahtaa golfpallo seinään. Golfaamiseen suhtaudutaan täällä vähän eri tavoin. Muistan, että Suomessa ainakin joskus vaadittiin green card tai vastaava kortti, että pääsi kenttää kiertämään. Onkohan se asia muuttunut?

Aika moni työskentelee kotoa käsin. Taloon pitää mahtua kotitoimisto (tai -toimistot jos molemmat puolisot työskentelevät kotona). Olen kuullut käytettävän termiä "Stepford Wifes" asuinalueemme naisista, sillä lähes kaikki ovat kotiäitejä tai homemaker, kuten täällä sanotaan. Asumismukavuuteen kuuluu tietty väljyys. En ole kuullut kenenkään puhuvan hukkaneliöistä.

Mulle luonto on ollut tärkeä pienestä pitäen. Mä olin lintubongari jo silloin, kun koko termiä ei vielä tunnettu. Joskus olen miettinyt, että miten mun annettiin lähteä yksin samomaan metsiä, järvenrantoja. Tai hiihtämään umpihankeen. No, nykyään mun luonto on vähän viimeistellympää, mutta kyllä täällä edelleenkin kuuluu lintujen laulu, kasvit kukoistavat, sammakot kurnuttavat, kilpikonnat lekottelevat lammen rannalla. Ja iltaisin kuuluu se lännenleffoista tuttu siritys. Näin kesäaikaan aamuisin on liikkeellä paljon koirankävelyttäjiä ja lenkkeilijöitä. Ilmojen viilennyttyä ulkoilijoita on sitten enemmän kaikkina päivän hetkinä.

Aina ei oikein edes tajua, kuinka kivoja yksityiskohtia alueelle on tehty. HOA (home owners association eli asukasyhdistys) huolehtii istutuksista, ajankohtaisuudesta, kunnossapidosta. Golfkentän hoitaa sitten taas golfklubi. Jos oma pihamaa rehottaa saa HOA:lta muistutuslapun, että jotain pitäis tehdä.

Rivitalojakin alueella on, vaikka enimmäkseen asunnot ovat yhden perheen taloja. Mielestäni rivarit eli townhomes on toteutettu kivasti. Ne noudattelevat yhden perheen talojen traditionaalista tyyliä.

Joskus mietin, että miten ympäristö vaikuttaa lapsiin. Ainakin sen tämä porvariston hillitty harmi saa aikaiseksi, että erikoisesti pukeutuneita nuoria ei näy. Ei ole gootteja eikä punkkareita - anteeksi, mä en edes tiedä mitä tyylejä nykyään on! Yhden pojan kapina oli ihan omaa luokkaansa: talvella aina shortsit (dress shorts, ei mitkään urheilupöksyt), vaikka lämpömittari olisi käynyt miinuksen puolella. Yllä muutoin aina kauluspaita ja solmio, pikkutakki. Poika oli aikamoinen tyylitaituri ja aina aamuisin odotin, että mikä yhdistelmä koulubussia odottaville esiteltäisiin.

Mutta nyt saisi esittää toiveita mitä haluaisi lukea ja nähdä mun blogissa. Olen viime aikoina huomannut, että mulla on aivan erityisen ihanat lukijat ja haluaisin tarjota sellaista mikä teitä viihdyttäisi.

Kiitos teille kaikille edelliseen postaukseen kommentoinneille. Mähän kyselin mitä haluaisitte tähän blogiin lisää. Päivän asuja ei toivottu. Tässä sen asemasta Päivä Nasu.

Nasu on mulle hyvin rakas. Olen sitä ikäpolvea, jonka erityislelut heitettiin empimättä tuleen. Pidettiin jotenkin haitallisena jos lapsi kiintyi riepuun tai rättiin. Mä kiinnyin kahteen pieneen nalleen, jotka olivat mukana mm. koulussa. Muistan vieläkin kuinka koululaukku oli pulpetin vieressä auki lattialla ja nallet istuivat kuuntelemassa opetusta. Varmistin aina välillä, että kuuluvuus on hyvä jotta oppi menee perille. Kerran ne nallet sitten hävisivät. Mut kutsuttiin kotona keittiöön ja sillä aikaa veijarit hävisivät olohuoneen sohvalta. Veikkaisin, että päätyivät takkatuleen.

Anonyymistä kommentoivan "no name" ei-toivomuksesta - tässä on nää mun Converset! Niitä Burchin baltsujahan ei ole. Nämä Converset perin tyttäreltä, kun jalkansa hujahti koosta ohi. Kuten huomaatte, mun poseeraukseni teemasta "I need to pee like a racehorse" ei vielä ihan lähde. Jotenkin on väkinäinen ote. Lupaan harjoitella. Jos vaikka olis joskus esitellä niitä toribaltsuja.

Lady of The Mess -blogisti (klik klik) sai lupauksen, että pistän bikinikuvat odottamaan aikoja parempia. Tätä te nyt jäätte vaille!

Bikinit - ei aavistustakaan, läppäri Dell, aurinkolasit Ray Ban, rusketus - ei ole.

Nyt sitten salaperäisen ilmeettömästi tähyän tulevaisuuteen ja funtsin uusia juttuja. Mutta edelleenkin saa kommenttilaatikkoon hihkua, jos tulee mieleen mitä haluaisit kuulla. Leppis antoi jo hyvän vinkin. Pistin sen muhimaan.

Ja tässä vielä Päivä Nasu.On maailman suloisin ja pehmoisin pikkuötökkä. Mun vaan pitää vahtia, ettei Felix vohki Nasua.

Huomasin surukseni kevään korvalla, että vyötärö ei ole ihan entisensä. Ruoka- ja liikuntatottumukset ovat jokseenkin samanlaiset kuin muutama vuosi sitten, mutta nähtävästi ikä tuo kiloja vaivihkaa. Olen juossut myös muutaman kuukauden aika säännöllisesti, joten odotukset olivat kyllä erilaiset.

Oli aika korjata suuntaa, mutta olin vähän hukassa metodin suhteen. Annoskokoja voi toki pienentää ja liikuntaa lisätä. Nykyisin en enää juurikaan syö jäätelöä, leivonnaisia, makeisia. Makeat juomatkin jätän rauhaan. Vähän oli sormi suussa, että mitä tässä pitäisi tehdä. Luin 5:2 dieetistä ja kummasti se alkoi kolkutella mielen pohjalla. Olen joskus aikaisemmin pitänyt viikossa yhden paastopäivän ja kokemukset olivat kivoja. Tuumasta toimeen.

Olen nyt kokeillut parisen kuukautta 5:2 -systeemiä ja olen valtavan tyytyväinen. Mulle tämä sopii kuin nakutettu. Viitenä päivänä viikossa syön normaalisti ja kahtena päivänä viikossa 500 kaloria. Vähäkalorisiksi päiviksi valikoituivat maanantai ja torstai: kurinpalautusta viikonlopun jälkeen ja viikonloppuun valmistautumista. Paino on pudonnut, mutta ihan tarkkaa tietoa määrästä minulla ei ole. Mun mittarina toimii vetoketju: kun vaatteet alkavat ahdistaa on aika tehdä jotain.

Dieettipäivät ovat olleet yllättävän helppoja. Aamiaiseksi kokeilin ensiksi kaurapuuroa, mutta se osoittautui liian kevyeksi ruuaksi. Nyt teen yleensä yhden munan munakkaan, johon lisään tonnikalaa ja vihanneksia. Kyytipojaksi pala hapankorppua ja kahvia.

Lounas on yleensä salaatti, jossa mukana kanaa/kalkkunaa/kalaa. Ilta-ateria seuraa samoja suuntaviivoja. Hapankaalia lisään surutta vähän joka aterialle. Pieni määräkin tuntuu jo täyttävältä. Olen ollut yllättynyt kuinka paljon ruokaa voi syödä ennen kuin 500 kaloria on täynnä.

Kahvia ilman en voi olla, joten sitä tulee juotua pitkin päivää. Jälkiruuaksi otan muutaman marjan: pari mansikkaa tai kirsikkaa saavat jo suun makeaksi ja tuntuu, että on syöty kokonainen ateria. Yogi-merkkiset teet ovat mainiota vatsantäytettä ja auttavat makeanhimoon. Esimerkiksi Egyptian Licorice on lakritsijuuren ansiosta todella maukas. Salainen aseeni on sitruuna, jota lisään niin juomaveteen kuin salaatin päälle.

Jos olen oikein ymmärtänyt dieettiä ei ole luotu edes laihdutukseen vaan mm. kolestrolitasapainon parantamiseen ja verensokerin tasaamiseen. Itse olen huomannut eron jaksamisessa. En nyt ole ihan yhtä pirteä kuin porkkana, mutta ei se kaukaa heitä. Olo on energisempi, reippaampi. Odotan oikein vähäkalorisia päiviä. Niiden jälkeisinä päivinä tuntuvat juoksulenkit sujuvan ja pinnakin vaikuttaisi pidentyneen. Perhe on viime aikoina kommentoinnut, kuinka näytän hyvältä.

Mun ainoa ongelma on toistaiseksi ollut paastopäivää seuraavan päivän aamiainen. Mun ei tee mieli ruokaa ja syömisen aloittaminen on vaikeaa. Olenkin varannut aina tiistai- ja perjantaiaamuiksi jogurttia, luumuja ja jopa piimää. Annoskoot ovat pienentyneet, kylläinen olo tulee vähemmästä. Myös ruokien maut tuntuvat tulevan paremmin esille. Ja mä en ole varma mistä johtuu, mutta tuntuu että hajuaistikin olisi parantunut.

Epäilen, että tästä on tullut minulle elämäntapa. Voisin kuvitella, että vietän tulevaisuudessa viikottain vähintään yhden vähäkalorisen päivän. Olo on päivän jälkeen aina mitä mainioin.

P.S.

Blogiystävistäni ainakin Lumo Lifestyle (klik, klik) on dieettillä ja häneltä saa kyllä loistavia ruokaohjeita! Etten saniosi lumoavia. Kannattaa käydä kurkkimassa.

Kerroinkin muutama tarina taaksepäin terveystarkastuksesta. Tulokset tulivat jokin aika sitten ja ihan hyvältähän se näyttää.

Tällä tavoin hampaat vilkkuen mun pitäisi kyyditä parsakaalia, salaattia, paprikaa ja monta muuta vihannesta. Vähemmälle on jäänyt. Voi hitsi. Mutta mulla ei ole polkupyörää. Eikä kumisaappaita. Ei sen puoleen pitkiä kalsareitakaan.

Posti toi tällaisen hienon neliväripainatuksen, oikein monisivuisen. Etukannessa on oma nimi ja sisällä mun verenkuva ja terveydentila. Kuvioita on helppo lukea, kun ymmärtää että vihreä tarkoittaa kaiken olevan hyvin, oranssi ilmaisee vaaraa ja punaisella on toivo (ainakin vähäksi aikaa) menetetty.

Kolestrolit ovat kohdallaan, itse asiassa ihan mallikkaat. Triglyserideissä ei ole moittimista ja kokonaiskolestrolin ja HDL-kolestrolin suhdelukukin on ihan yes. Tosin tämä luku on aavistuksen noussut viime vuodesta. Sitä se vyötärön paksuuntuminen varmaan on saanut aikaiseksi.

LDL luku on myös viime vuodesta noussut aavistuksen. Sokeriarvot ovat ok. Mutta se VERENPAINE! Tiedättekö, kun hoitaja viritteli sitä mustaa rinkulaa mun käsivarteen tunsin kuinka suonissa kävi kohahdus. Mua alkoi jännittää! Hyvä etten siihen paikkaan pudonnut tuoliltani. Miten voikaan aikuinen nainen jännittää verenpaineen mittaamista on mulle ihan mysteeri. Mutta niin vain tein ja oranssilla alueella liikutaan. Mittaan verenpainetta kotioloissa aina silloin tällöin ja luvut ovat onneksi vähän erilaiset.

Tarkastus järjestetään miehen työpaikan puolesta ja nytkin kävin heidän neukkarissaan vuodattamassa verta. En ehkä menisi, mutta näiden lukujen ansiosta säästämme terveysvakuutuksessa kuukausittain $25. Toinen $25 tulee tupakoimattomuudesta. Yhteensä säästämme vuodessa siis $1200 sairasvakuutuksessa ja sehän on jo ihan tuntuva tukku riihikuivaa. Ja totuuden nimessä täytyy tunnustaa, että en ole enää mikään kevätkananen joten onhan näitä asioita syytä tarkkailla.

Toivottavasti 5:2 -dieetti auttaisi siihen, että LDL -kolestroli pysyy aisoissa ja suhdeluku saadaan taas siihen lähemmäksi kahta. Tai vaikka sen alle. Ja vyötärö kapeammaksi.

Käytkö Sinä säännöllisesti terveystarkastuksessa? Tiedätkö omat kolestroliarvosi ja muut luvut? Suomessa ei taida terveysvakuutukset vielä tällaista tietoa vaatia.

Tänään aamutelkkaria katsellessa selvisi, miksi meillä ei ole viime vuosina onnistunut jouluvalojen ostaminen. Virittelemme valot pihamaalle joulukuun puolenvälin paikkeilla. Viime vuonnakin oli tarkoitus hankkia uusia valoja himmeiksi käyneiden tilalle niin ulos kuin joulukuuseenkin. Helpommin sanottu kuin tehty. Ei niitä tuikkuja enää ollut kaupoissa.

Kuvat ovat Teksasista. Ylin kuva Costcolta, tukkumyymälästä. Siellä ovat hyvässä ojennuksessa lahjapaperit, koristeet, lelut.

40% joulukaupasta on käyty ennen Halloweeniä. Kauppiaat haluavat tietysti jokainen saada oman siivunsa joulukaupasta ja parhaiten se onnistuu laittamalla tuotteet esille hyvissä ajoin.

Toisaalta mitäs sitä muutakaan tekisi pimeinä, sateisina syysiltoina kuin käärisi lahjapaketteja. Voisi ostaa itsellekin pari lahjaa. Ehtisi unohtaa kätevästi ennen joulua että mitä paketissa on.

Ohjelmassa näytettiin useampi kauppa, joka on jo ampaissut liikkeelle joulutarjontansa kanssa. Hobby Lobby on askartelukauppa, kuten Michaelskin. Oma lukunsa ovat ympäri vuoden toimivat joulukaupat.

Costcolla pari viikkoa sitten käydessäni ihmettelin, kun esille oli laitettu paljon leluja. Mutta joulukauppaahan ne siellä odottelivat. Toisaalta on hyvä, että asiat eivät jää viime tippaan. Toisaalta tämä tuntuu melkein rienaukselta. Sitten kun joulu on ajankohtainen, ihan siinä juuri käsillä, niin kaupoissa on bikineitä, aurinkorasvoja, hiekkaämpäreitä. Suomessa ei taida olla markkinatalous vielä ihan näin pitkällä?

Viime päivinä olen alkanut miettiä osaanko kannustaa lapsiani oikein. Vein kaksi lapsista laulutunneille. He haluavat yrittää pääsyä koulunsa kuoroon ja koska itse en ole musiikkinaisia piti turvautua ulkopuoliseen apuun. Tunnin jälkeen kyselin lasten tuntemuksia ja vaikutelmia. Opettaja oli kysynyt molemmilta yrittävätkö he kenties American Idolsiin. Etukäteen hän tiesi lasten pyrkimisestä kuoroon.

Lauantaiaamuna kaikki kolme olivat pelaamassa joukkueensa kanssa vesipalloa ja vieraana ollut valmentaja oli pitänyt kannustuspuheen. Hän mm. sanoi, että tästä altaasta alkaa teidän tienne olympia-altaisiin. Lapset olivat vähän ihmeissään, kun omasta mielestään pelaavat kesävesipallojoukkueessa.

Aloin kuitenkin miettiä. Kannustanko lapsiani oikein? Meillä ei puhuta olympialaisista, American Idolsista, Oscareista tai muusta. Toki sanomme, että voit tehdä ihan mitä vain kun asiaan paneudut ja päästä vaikka kuinka pitkälle. Musta on vain jotenkin epärealistista edes mainita näitä huippusaavutuksia. Yhtä voitokasta urheilijaa, näyttelijää tai laulajaa kohden on kai tuhansia muita, jotka ovat melkein yhtä hyviä. Kirkkain kruunu ei vain koskaan osu omalle kohdalle.

Yritämme opettaa työntekoa. Tässä juniorin taidonnäyte siitä, miten pestään painepesurilla pihaa. Ahkerasti onkin tänään pesty: hän aloitti urakkansa ennen puoltapäivää, kävi välillä lounaalla ja kello on kohta viisi iltapäivällä. Työnteolla on selvä päämäärä, oma läppäri. Lapsella on käytössään yksi läppäri, mutta hän haluaa erityisen iMacin. Sitä varten on jo säästetty pidemmän aikaa ja nykyisillä palkkatuloilla kone olisi hyppysissä joulun paikkeilla.

Toisinaan lapset valittavat. Ei meidän kavereiden tarvii tehdä pihatöitä. Ei niiden tarvii tyhjentää ja täyttää tiskaria. Ei niiden tarvii imuroida. Voihan tämä olla NIITÄ juttuja, mutta havaintojeni mukaan naapureiden lapset eivät esimerkiksi leikkaa nurmikkoa, trimmaa pensaita, pese pihatietä, haravoi. Palkataan joko firma tai vanhemmat tekevät.

Lapset tekevät myös viikonloppuaamuisin aamupalan vuoron perään. Puuroa, kananmunia ja pekonia, munakkaita, vohveleita, pannareita - kaikkea syntyy. Ohessa tiputetaan kahvit vanhemmille, katetaan pöytä ja lopuksi siivotaan jäljet. Perhe on firma, jossa jokainen tekee sen verran kuin resursseja piisaa. Vaikka ei kavereiden tarvitsekaan aamupalaa tehdä koko perheelle.

Lasten ikätoverit tietävät jo tarkkaan, mihin collegeen pyrkivät high schoolin jälkeen. Yleensä vanhempien käymä college on parasta mitä tarjolla on. On selkeät suunnitelmat ammatista. Vaan ei meidän lapsilla. Koulun suhteen jankutan, että kun teet paljon töitä niin voit valita collegen ja alan joka kiinnostaa.

Olenko mä nyt liian epämääräinen? Pitäisikö olla selvät sävelet ja tavoitteet? Vilautella huippuyliopistoja ja tulevaisuuden näkymiä? Olenko nyt liian suomalainen ja ajattelen jotenkin pienesti ja vaatimattomasti. Tällaisia olen pohdiskellut. Meillä päin sanotaan think big. Itse näen että luovasti ajattelu voi olla vielä tehokkaampaa kuin isosti funtsiminen. Kiertotietä pitkin voi tehdä hauskemman matkan ja päästä kuitenkin päämäärään. Mutta ajattelenko mä nyt jotenkin liian kapeasti ja humanistisella haahuilullani tuhoan lasten mahdollisuuden menestymiseen. Mitäs sanotte?

Joskus aikaisemminkin olen ajatellut kirjoittaa tästä aiheesta. Nyt Kati (Katinkanssa -blogi, klik klik) kommentoi edelliseen postaukseeni ja kertoi kuinka 4-vuotiaan sukulaislapsen haarukan ja veitsen käyttöä ihasteltiin täällä Uudella Mantereella.

Amerikkalaisten pöytätapojen omaksuminen on vaatinut vähän harjoittelua. Hyvin harva esimerkiksi käyttää haarukkaa ja veistä yhtäaikaa ruokaillessaan. Joskus haarukka isketään keskelle pihviä ja pihvi paloitellaan ja sen jälkeen käytetään pelkkää haarukkaa. Jalallista lasia pidetään ihan huolettomasti kiinni siitä lasiosasta ja jälkiruuan kanssa on turha kattaa lusikka ja haarukka.

Nyt tunnustan, että aluksi olin sitä mieltä että onpas barbaaria. Huomasin myös, että syrjäkarein katseltiin omaa haarukka-veitsi -operointiani. Joku sanoikin, että tuo eurooppalainen ruokailu näyttää ihan kirurgiselta toimenpiteeltä.

Nykyään nappaan käteeni jo ihan luontevasti pelkän haarukan ja selviän ruokailusta lähes jo ilman veistä. Kotona kuitenkin syömme perinteiseen tapaan tai jos olemme vähän fiinimmässä ravintolassa. Lapsille olemme opettaneet ruokailuvälineiden käytön ja hienosti sujuu. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen silmin mun "kirurginen operaationi" varmaan on aikamoista snobbailua.

Tölkistä en osaa vielä juoda ainakaan ruokapöydässä. Pullonkin kanssa on hankalaa. Ihmettelin myös aluksi kovasti, kun kolmen ruokalajin herkkuaterian kanssa paikalliset ystävät tilasivat Cokista ruokajuomaksi. Tuntui, että siinä menevät herkkukeittiön tuotokset harakoille. Ja suklaakakku + Cokis jälkiruokana... En taitaisi pystyä nielemään. Ruokajuomista en ole tinkinyt ja terveysinnostuksen levitessä nykyisin on paljon muitakin vedenjuojia.

Opetetaanko Suomen kouluissa miten kynää pidetään kädessä? Siis sellainen siisti pinsettiote? Meidän kouluissa ei opeteta ja olen itse näyttänyt otteen lapsille. Täkäläinen tapa on kahmaista kynä koko kouraan. Vähän samoin kuin lusikkakin.

Kuvan seinätaide on kotoisin Napastyle nettikaupasta (klik klik). Myymälässä on paljon hauskoja sisustustuotteita.

Olen myöhäisherännäinen. Kävin Pauskan blogissa (Pauskan elämää, klik klik) ihmettelemässä, että Cheekistä olen kuullut mutta musiikkiaan en tunne. Pauska kehotti katsomaan Youtubesta. Ja sieltä mä sitten löysin Vain Elämää -ohjelman jaksoja. Vain Erinin, Neumannin ja Cheekin päivät jäivät puuttumaan.

Tokihan olin kuullut ohjelmasta ja etenkin siitä risuparrasta, joka siistimmällä parralla olisi muistuttanut Kaj Chydeniusta tai Kari Rydmania. Risuparta oli sitä mieltä, että ihan kökkö ohjelma, kuka tommoseen lähtee mukaan. Käsittääkseni hänkin on musiikkialalla töissä ja ihmettelin ohjelmaa katsoessa, että mihin kummaan sekin mielipide perustui. Nimittäin voiko artisti parempaa mainosta ja nostetta uralleen saada. Mutta ehkä hän tuottaa omakustannelevyjä ja kaupallisuus on pahasta. Vai olisiko ollut roudari.

Mä olin ihan hurmoksissa niistä ohjelmista. Ensinnäkin tuli kaksi uutta musiikkituttavuutta, joiden musiikkia en ollut kuullut aikaisemmin: Cheek ja Jonne Aaron. Olivat jotenkin kovin hellyttäviä poikia molemmat. Neumannin, Jari Sillanpään, Kaija Koon ja Katri Helenan musiikki on sitten paljon tutumpaa. Erin taas siinä välimaastossa, kun osa biiseistä oli tuttuja ja osa koskaan kuulemattomia. Katsellessa ymmärsin, että aika kauan olen ollut erossa suomalaisesta musiikista.

Hittibiisien uudet sovitukset ja esitykset olivat valtatavan hyviä ja hauskoja. Olen kuunnellut nyt muutaman kerran Puhelinlangat laulaa Cheekin versiona. En olisi ikinä uskonut, laulu oli puhkikuluneiden listalla. Mutta mikä ilahdutti vielä enemmän oli artistien aitous, herkkyys. Jakso jaksolta taiteilijat rentoutuivat, avasivat enemmän sielunmaisemiaan. Olivat ihan oikeita ihmisiä.

Yritin kuunnella Areenalta viisituntisen lähetyksen Katri Helenasta. Ei onnistunut, kun on kuultavissa vain Suomessa. Mä luulen, että jos pääsisin halaamaan Katri Helenaa se olisi samanlainen kokemus kuin toisille Äiti Amman halaaminen :) Kaunis ja viisas nainen.

Vesi kielellä odotan uutta tuotantokautta ja josko joitakin jaksoja päätyisi Youtubeen. Juha Tapio, Laura Närhi ja Anna Abreu ovat ihan uusia jälleen, nevöhööd. Jukka Pojan biisejä kuulin ainakin kaksi viime syksyisellä Suomen matkalla. Ja sitten on vanhaa kaartia.

Nykyisin innostun aika harvoin mistään kovin paljon. Kevyttä innostusta on aika ajoin havaittavissa, mutta tällaista ukkospilvet taivaalta pois puhaltavaa puhuria harvemmin enää koen. Puhutteliko ohjelma ketään muuta teistä rakkaat lukijat? Vai onko tää taas mun Suomi-nostalgiaa?

...matching licence plates.

Miehen auton puskurissa on ollut jo jonkin aikaa tämä sini-valkoinensymboli yhdessä leijonan kanssa (alempi kuva). Halusin omaan autoon samanlaisen, mutta tietysti suomalaisena versiona. Muutama päivä sitten sain paketin ja paketista paljastui yläkuvan kilpi! Mies oli teetättänyt sen varta vasten mittojen mukaan :)

Autoissahan ei tarvitse olla edessä rekkaria, riittää kun sellainen on takana. Moni laittaakin eteen jonkin itselleen merkityksellisen symbolin, ajatuksen, joukkueen lipun.

Tässä on sekin hyvä puoli, että lapset nyt tunnistavat auton. Näitä tämän näköisiä autoja on kai miljoona koulun carpool -jonossa, parkkipaikalla ja kerran harkoistakin oli ihan vieraat mukulat syöksymässä auton sisuksiin. Joten jos näkyy tien päällä, niin tööttää!

Sleepover Survivor

Miksi minä blogikirjoitusta väsään

Just a perfect day

Pikku Prinssi

Pöh!

Random act of kindness

Valmis!

You are a real blonde!

Unikva

Kiitos, ihmiset rakkaat!

Kuka on rohkea?

Kotikonnut

Päivä Nasu

5:2

Bloggarin terveydentila

Miksi jouluvalojen kanssa ei lykästä

American Idolsiin vai Olympialaisiin

Pöytätavoista

Vain Elämää

Nothing says I love you like...