No nyt mulle kävi vanhanaikainen! Anteeksi! Viimeksi kun kävin täällä oli edelliseen postaukseeni tullut ehkä kahdeksan kommenttia. Kaikki siis ok. Ja nyt kommentteja on 28 ja osa vähän huolestuneita. Kaikki on hyvin, blogistilla vaan pukkaa kriisiä.
On sattunut monta hyvää juttua:
- Lapsi pääsi National Junior Honor Societyn jäseneksi! Jee. Meillä oli jo "virkaanastujaisjuhlatkin".
- Lapsi pääsi haluamalleen linjalle High Schoolissa. Piti lähettää hakemus esseineen, oli haastattelu, katsottiin arvosanat. Kerron tästä joskus enemmän. Kävi niin, että meinasi mennä koko hakuaika ohi. Toiseksi viimeisenä päivänä älysin ja siinä sitä puuhattiin hakemusta yötä myöten koko perheen voimin. Mutta pelien ja designin maailmassa sujuvat lapsen seuraavat neljä vuotta jos linja edelleen hyväksi havaitaan.
- Meillä on 2 x Freshman! En kyllä meinaa itsekään uskoa, että kaksoset ovat lukiolaisia. Mihin on hujahtanut aika? Parin kuukauden päästä saavat alkaa puuhata ajokortteja. Autoilun saa aloittaa 15-vuotiaana. Kortin saa sitten 16 vanhana.
- Meidän tuleva seiskaluokkalainen pakersi muutaman arvosanan A:ksi. Menneen lukuvuoden aikana hän oppi opiskelemaan.
- Avullani ystäväni löysi vuokralaiset. On muuten aika mukava tunne, kun on esitellyt asunnon ja sen seurauksena ystäväni saa vuokralaisen hakemuksen.
- Felix pyydysti kaksi jänistä. Ensimmäisen hän kantoi rehvakkaasti isännän jalkoihin olohuoneeseen. Olin niin pöllö, että aloin kiljua. Onneksi mies ymmärsi koiraa kehua. Toinen pupu päätyi deckille saakka. Sen pää oli hukkunut matkalla. Felixin kannalta mainioita uutisia. Mulla on mennyt hetki sulatellessa, että tämä maailman suloisin veijari on peto. No, ei ihmistä kummempi. Ja käyttää metsästykseenkin vain ihan luojan luomia aseita.
![]()
Ja sitten mun kannalta se ehkä ihan mahdottoman mukava juttu: mies vei lapset huhtikuussa neljäksi päiväksi Floridaan Orlandoon huvipuistoihin. Ensimmäisen kerran yli 14 vuoteen olin ilman yhtäkään lasta vuorokauden. Tai siis neljä vuorokautta. Felixin kanssa mietittiin, että mitä tässä tehdään. Siivosimme talon, laitoimme ruokaa vain itselle, katsoimme telkkarista mitä huvitti ja kävimme haistelemassa ulkoilmaa. Pari päivää perheen kotiutumisen jälkeen ihmettelin, että miksi mä en nyt ärjy kun lapset kinastelivat. Oivalsin, että mun hermot olivat saaneet lepoa. Ihmsiet eivät nähtävästi ärjy kun saavat joskus ajatella vain itseään. Ja koiraansa.
Joskus luin elämänohjeen, että linnunlaulun kuuluessa pitäisi aina yrittää löytää äänen aiheuttaja. Tämän lintusen sain jopa kuvatuksi. Ohje on käyttökelpoinen. Sielu lepää, kun tekee jotain niin yksinkertaista kuin etsii katseellaan laulavan linnun.
Kuvat ovat huhtikuulta. En missään vaiheessa varsinaisesti ajatellut pitäväni blogitaukoa. Jonkinlaista ikäkriisiä tämä vissiin on. 50 lähestyy ja moni asia käy ilmeisemmäksi. Kuten, että musta nyt ei tullut Nobelin fysiikan palkinnon voittajaa. Oscarit menevät ihan muille tähdille ja Pulitzer lehtimiehille. En saa aikaiseksi Venlan, Emman tai minkään muunkaan palkinnon arvoista suoritusta tässä elämässä... En saa edes elantoani raavittua kasaan jos niikseen tulee.
Joskus maaliskuun lopulla katsoin blogiani ja mieleen jysähti, että miksi tätä kukaan lukisi? Ei ole muotia, kosmetiikkaan, matkailua, kokkailua, sisustusta, tyyliä, estetiikkaa, erotiikkaa, romantiikkaa, jännitystä... Ja kuka halvattu antaa blogilleen nimen "Omamaamansikka"? Voiko tylsempää olla. Nimen pitäisi olla tyyliin "Mutsi Helvetistä", "Vatun Hyvää Päivää", "Haistakaa Kukka ja Kimalainen", "Suklaata ja Seksiä, kermalla kiitos". Mutta ei, Omamaamansikkaan on älypää päätynyt. Kuvia kukista, taloista, puista... Ja läpertelyä perheestä. Kiviäkin kiinnostaa. Not.
Ja musta alkoi tuntua, että blogi ilmentää niin sitä mitä ja kuka olen. Mielenkiinnoton, harmaa (tai no, olisi edes harmaa niin olisi trendikäs, väritön kai on oikea määritelmä) ja ankea tyyppi. Kertakaikkiaan sietämätön. Mitä tapahtui sille maailmanvalloittajalle, unelmoijalle, naiselle jonka ei pitänyt avioitua eikä varsinkaan hankkia lapsia? Jonka piti kiertää kaukaa kaikkinainen sitoutuminen ja nauttia vain elämästä? Mielellään businessluokassa ja mukavassa hotellissa. Hyvässä alussa kun jo oli. Businesmatkoja Lontooseen ja Pariisin, Kölniin. Haastava ja hyväpalkkainen työ. Vapaus mennä ja tulla. Arvostusta. Etenemismahdollisuuksia, lisäkoulutusta, hyvä maine. Täällä se kökkii kolmen lapsen kotiäitinä ja koiranvahtina päivästä toiseen. Joku joskus kysyi, että mitaliko pitäisi antaa kun vaihdoit urasuunnitelmat kotiäitiyteen.... Opiskelin journalistiikkaa ja valtio-oppia kymmenisen vuotta sitten. Online. Silloin se ei perheelle käynyt, vei liikaa aikaa vaikka tentit olivatkin yösydännä. Nyt ei voisi vähempää kiinnostaa.
Tulevaisuus näyttää aika lohduttomalta. Lapset toivottavasti nousevat siivilleen ja lentävät. Mutta mitä tekee 50 nainen, joka ei oikeastaan osaa yhtään mitään? Jota ei niin moni juttu edes kiinnosta. Tuntuu, että monen asian suhteen etsikkoaika on ohi. Monen asian suhteen olisi kiire.
Ja vielä yksi mielenmyrkyttäjä. Mun blogi on avoin kaikille. Jokin aika sitten oivalsin, että vaikka kuinka haluaisin, että lukijani olisivat hyväntahtoisia, hyväsydämisiä, sivistyneitä, onnellisia ihmisiä niin lukijoitaan ei voi valita jos blogin avoimena pitää. Joku lukee kuitenkin kuin piru raamattua. Toki tiedän, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos on paras lääke. Mutta silti.
Ja se viimeinen niitti. KESKI-IKÄ: Keski-ikä on ok, olen ollut keski-ikäinen kai jo viimeiset 15-20 vuotta. (Milloin nuoruus päättyy?) Mutta KESKI-IKÄ pirulainen hyökkäsi mun keskivartaloon. Siinä se alkoi oikein pullistella ja rehvastella ja minä vielä päälle, että tämä on tätä keski-ikää. Kunnes erään kerran suihkusta tullessa vilkaisin peiliin alastomaan minääni ja hoomoilasena ihmettelin että what the hell...? Takajaloille nostettu possu, perunasäkki, muodoton möntti... Ei löydy sanoja kuvaamaan. Ihmekään, että ihminen viihdy nahoissaan. Varsinkin kun nahka on levinnyt sinne ja tänne. Tilannetta on nyt korjattu. Mutta keskivartalo on edelleen kaukana pyykkilaudasta. Tuskinpa sitä siihen koskaan ilmestyy, mutta sellainen puolikupera juustokupu olisi tervetullut.
Olen saanut viime päivinä yhteydenottoja sähköpostiini. Kiitos teille kaikille! Aina yhteydenoton jälkeen olen ajatellut, että illalla kirjoitan blogiin postauksen. Ilta on tullut ja olen ollut sitä mieltä, että huomenna sitten. Yleisesti ottaenhan huomenna on hyvä päivä. Olen viimeiset viikot hoitanut hommat jokseenkin yksikseni. Tänään aamulla kyyditin lapsia viitisen tuntia urheiluharkkoihin. Meni siinä neljä muutakin tenavaa. Sen jälkeen lounas. Yksi lapsi 30 mailin päähän juhliin, äkkiä kotiin, toinen lapsi sleepoverille, yksi lapsi odottaa kotona. Ja taas hakemaan lapsi 30 mailin päästä. Sleepoveri paikassa onkin kissa. Tai siis kaksi. Viimeksi lapsi kissojen kanssa tekemisiin joutuessaan päätyi ER silmät umpeen muurautuneina. Joten hopi hopi hakemaan antihistamiineja, silmätippoja ja lääkkeet lapselle ja kuskaamaan ne sleepovereille. Iltaruokaa kahdelle kakaralle. Koira ulos. Kello onkin huomaamatta jo 20 ja päivä hujahtanut ihan omia aikojaan. No, huomenna sitten.Tiskari täyteen, pyykit koneeseen, roskaposti silppuriin, rappusista äkkiä villakoirat harjan avulla veks ja nukkumaan...
Tiedän, että elän etuoikeutettua elämää. On perhe, katto, ruokaa, netti ja nähtävästi aivan liikaa aikaa, kun ehtii murehtia mistä saisi eläkesäästöjä tai lasten koulutusrahoja kasaan. Kun ennättää murehtia vyötärön vararengasta ja ilkeitä kommentteja.
Kävin joskus aikoinaan psykologisissa testeissä ammatinvalintaa varten. Silloinkaan en tiennyt, että mikä musta tulee isona. Testien mukaan lahjoja riittäisi suomen kielen ja tekniikan saralla. Hoitoalalle taas ei kannattaisi laisinkaan ryhtyä. Herkkyyttäkin olisi sen verran, että mieluummin valitsisin erakoitumisen kuin ilkeät sanat. Aivan erityisesti kehotettiin lopettamaan filosofinen funtsinta. Ajatukset kantavat siinä vaiheessa liian pitkälle kun näkee itsensä tulitikun raapaisuna maailmankaikkeudessa. Iloisena totean, että enhän mä ole miksikään muuttunut 30 vuodessa. Surullisena puistelen päätäni: tähänkö sitä jäätiin.
Siinä muuten oli psykologi paikallaan. Hän näki minut jouluapulaisena tavaratalon kassalla muutama viikko testien jälkeen. Käveli ohi ja palasi hetken kuluttua joulukukka kädessään. Ojensi sen minulle ja sanoi, että olet tämän ansainnut. Vieläkin sanon kiitos.
Tarvitseeko maailma suomenkielisiä perämoottorin käyttöohjeita runomittaan kirjoitettuna onkin sitten toinen juttu.
-002.JPG)
-001.JPG)
