Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Maailmani muuttui, kun olin tarpeeksi vanha käydäkseni kirjastossa. 12 -13 -vuotiaana aloin lukea Utrioita, Pirita, Karjalan tyrär, taisi olla ensimmäiseni. Ystäväni ei saanut Utrioita lukea, kirjat olivat turhan uskallettuja. Kupeiden polte ja rakkauden huuma olivat liikaa. Onneksi kotonani ei taidettu ymmärtää, että kirjoissa oli ripaus erotiikkaa. Olisi jäänyt moni hyvä kirja lukematta ja seikkailu seikkalematta.

Aikoinaan ahmin kirjat. Toki kuvaukset tavoista ja miljööstä tuli luettua, mutta enemmän keskityin juoneen. Kuinka kävi Viipurin kaunottarelle, Sunnevalle, pappilan neidoille. Maailma oli juonikas ja arvaamaton, neidon piti olla tarkkana kuin porkkana. Sikäli Hupsu rakkaus ei poikkea edeltäjistään: ei sovi neidon järjen seistä ja jalkojenkin on syytä olla ketterät. Omaa lukuiloani lisää googlailu: tarkistelen tuon tuosta miltä näyttää jokin asuste tai rakennus, etsin historian henkilöitä.

Olen omistanut monta muutakin Utrion kirjaa. Ikävä kyllä ne jäivät Suomeen odottamaan paluumuuttoa ja sittemmin joutuivat vieraisiin käsiin. Harmittaa. Ruusulaakson luin useamman kerran ja vieläkin sen lukisin mielelläni.

Nimensä mukaisesti kirjassa rakkaus tekee fiksuistakin ihmisistä hupsuja. Juonta en paljasta, mutta Kaari Utrionsa tuntevat tietävät että ennen pitkää maailma palkitsee jokaisen ansionsa mukaan. Se on yksi syy, miksi tästäkin kirjasta pidän. Tosin välillä piti laittaa kirja sivuun, kun jännitys äityi.

Noran, Heddan ja Harryn matka alkaa Helsingistä maaliskuussa 1832 ja yhdessä he taivaltavat heinäkuuhun, mesiangervojen tuoksuun. Helsingin korttelit vaihtuvat Kymenlaakson kartanoihin ja sahoihin, rikkaudet rääsyihin ja toisinpäin. Vesi Angerjoessa virtaa. Tarina polveilee kuin englantilaisessa hupaelmassa, käänteiden kanssa ei kursailla. Mieleen voisi tulla, että tokkopa tämä olisi mahdollista mutta ei tarvitse kuin tutustua vaikkapa Alfred Kordelinin elämään ja karuun kuolemaan ja huomaa että totuus on vähintään tarun veroista. 

Utrion hahmot tulevat lähelle. Siitä pitävät huolen puheenparret, jotka muistuttavat omista vanhemmistani ja isovanhemmistani. Siinä missä isäni totesi Antin ajelevan aisoilla sanoo tilanhoitaja Timgren: "Erkin sade ja mittumaarin pouta on parempi kuin kuninkaan ruokapöytä." Elämänkokemus kuuluu Harryn ajatukessa: "Helpompi oli valloittaa linnoitus kuin oma mieli." Ja entäpä Hedda maistaessaan helluntaina viinakupista: "Parempi kyyneleet viinan kuin surun vuoksi." Siinä on jotain suomalaiskansallista. 

Heddalla on ollut viisas Maman, jonka ohjeet tulevat mieleen järkytyksen ja surun hetkellä, silloin pitää "syödä lämmintä ruokaa. Se vahvisti ihmistä kestämään iskun." Ja "oli tartuttava johonkin arkiseen, hoidettava pienet asiat... Pienistä askareista sai voimaa selvitä suurista asioista."

Ihmiset ja säädyt ovat tarkassa järjestyksessä ja jokainen tietää paikkansa. Virkamiehet, upseerit, kauppiaat, kirkonmiehet, tilallalliset, taiteilijat ja aateliset tuntevat oman ja toistensa arvon. Virkamies Höökenbergin perhe on kuin hullunkurisista perheistä. Kirkkoherra Molin sisarineen pyörittää pappilan lisäksi paljon muutakin. Utrion hahmot ovat tragikoomisia, viihdyttäviä ja omanarvontuntevia. Nenälle ei hypitä ja vanhan sotilaan tarinoita kuunnellaan vaikka hammasta purren. Naisten maailma on oma lukunsa: leskirouva voi päättää kohtalostaan holhoojastaan välittämättä, mutta naimattoman naisen osana on toimia palvelijana seuraneidin nimikkeellä tai löytää kosija. Ilman myötäjäisiä se on kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. 

Ruuan suhteen Utrio ei petä. Kirjasta löytyy niin ohje omenaputinkiin kuin kuvaus voileipäpöydästä. Vesi kielellä luen paahdetusta leivänsiivusta, jonka päällä on hauenmätiä konjakkitilkan ryydittämänä. Hyytelöity ankerias, Lyypekin kinkku, sinapilla ja pirparjuurella täytetyt murekepihvit... Voileipä piti käydä tekemässä ennen kuin tarinaan pystyi taas keskittymään.

Kirjassa on valtavasti yksityikohtia, 1830 -luvun maailma avautuu vauhdilla. Puhuin pari vuotta sitten rengvistiläisyydestä tuttavani kanssa, siitä miten se vaikutti lasten kasvatukseen 1900 -luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Piiskaa ei säästelty. Kirkkoherra Molinkin joutuu pohtimaan: "Oliko mahdollista, että rengvistiläinen rukoilevaisuus levisi hänen pitäjässään kuin sumu syksyn pelloilla? Molin ei halunnut sellaista ajatella, mutta ehkä oli pakko. Tiukka uskonnollisuus alkoi olla muotia säätyläisten keskuudessa... (Molinin) saarnastuolista oli kuultu enemmmän ohjeita talonrakennuksesta ja metsänhoidosta kuin synnistä ja katumuksesta." Rukoukseen polvistuminen oli protenstanteille vierasta ja Renqvistin kirkkokuriin kuuluivat jalkapuut. Hurmahenkisyys toi ruokarukoukset aatelistenkin pöytiin ja viina ei enää kuulunut tavalliseen tarjoiluun.

Toivon, että pinon päälle ilmestyy vielä monta uutta teosta kirjailijalta.

Ensimmäinen lukukerta meni aika vauhdilla, vaikka paljon myös googlailin. Kaari Utrion kirjat ovat siitä ihania, että lukukerta toisensa jälkeen löytyy uusia kiinnostavia yksityiskohtia. Miksi en tuota aikaissemmin huomannut käväisee mielessä. Ja lopuksi vielä vastaus siihen, mitä on klassinen maku: "Rosina Höökenberg ...alkoi vilkkaasti esitellä nuorille naisille uutta viuhkaansa. - Pariisista, neiti kehui. - Muilla on kukkia, mutta minullapa on temppeli... - Joillakin on klassinen maku ja joillakin ei."

Kiitos Amanita!