Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat

Tässä seuraavassa kuvassa on sijaisopettajan tervehdys silloiselle 8-vuotiaalle Johannalle. Meidän yhteityö ei alkanut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Opettajan ensimmäisenä työpäivänä pudotin uuden terottimen lattialle en vain kerran, vaan kahdesti. Opettaja oli sitä mieltä, että oppilas häiritsee ja niin päädyin vanhan koulun ullakkovintille kylmänä pakkaspäivänä. Valoa tuli yksinäisestä ilman varjostinta olevasta lampusta. En tiedä kuinka kauan ullakolla olin, mutta taisi siinä vähän vilu tulla. Myöhemmin opettaja sitten osoittautui oikein mukavaksi, läpsyttelimme käsiä ristiin välituntisin ja muistan ihailleeni opettajan kauniita nahkaisia hansikkaita. 

Kiiltokuvat, kiiltsikat kuten meillä sanottiin, olivat enimmäkseen tyttöjen juttuja. Kirjasta selviää, että niillä tehtiin kiivaasti vaihtokauppaa ja monenlaisia sääntöjä kaupankäyntiin liittyi. Kuten mahdollisuus menettää kiiltokuva saamatta mitään itse tilalle. Itse en vaihtokauppaa harrastanut enkä muista sitä kaveripiireissä olleen.  Oma ikäluokkani taitaa alkaa olla viimeisiä joille kiiltokuvat olivat vielä tärkeitä. 

Omassa vihossani oli näitä viimeisten keräilijäpolvien aarteita: 

Krinoliinipukuiset naiset, jotka olivat verhoutuneet höyheniin ja pitseihin saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Muistan ihailleeni tätäkin seuraavaa kuvaa monet kerrat. Eläinaiheista tärkeitä olivat kissat ja koirat sekä lampaat. Vanhaa vihkoa selaillessa löysin koiramme Felixin kaksoisolennon.  Niinköhän kiiltokuvat vaikuttivat myös tulevien lemmikkien valintaan. 

Huikea harppaus tapahtui 50-luvilla, kun kiiltokuvissa alkoi olla glitteriä. Tai eihän sitä silloin glitterinä tunnettu, meillä kotonakin taidettiin puhua hileestä tai kimalteesta. Hile teki kiiltokuvista vieläkin sadunomaisempia. Olen ostanut enkelikiiltokuvia aina Suomessa käydessäni, aikoinaan Tiimarista ja nyt viimeksi löysin niitä Flying Tiger Copenhagenista. Monen arkin kohtalo on tällä hetkellä epäselvä: mies innostui konmarittamaan ja siinä samalla menivät lapsuus- ja ylioppilaskuvani, kiiltokuvat, vanhat kouluaineeni.  

Liitän kiiltokuvat jouluun. Muistaakseni koulusta saadussa joulupussissa oli mukana omenan, mandariinin ja piparkakun lisäksi kiiltokuva. Millään en vain jaksa muistaa oliko paperipussi ruskea vai valkoinen. 

Yläkuvan punanuttuinen joulupukkikiiltsikka variaatioineen oli siinä toisessa maailmaan tuuliin kadonneessa kiiltokuvavihossani. Joulukuvista muistui mieleeni kuusenkoriste: metallinhohtoista paperia oli kiedottu suorakaiteen muotoisen kovikkeen ympärille, päälle liimattu enkelin kuva ja alareunassa oli hapsutukset. Karamelliltähän sen piti näyttää ja näyttikin pienen kuusenkoristelijan mielestä. 

"Kun paljasjalkainen kiiltokuvaenkeli, jolla on pikkuruiset valkoiset siivet selässään ja hopeinen tähtikoru otsallaan, ottaa turkoosinvärisessä, hunajamelonin keltaisessa, violetissä tai vaaleanpunaisessa antiikki- tai renesanssikoltussaan askeleen kohti, kuka voisi vastustaa?... En ainakaan minä, silloin joskus."En voi kuin yhtyä näihin kirjantekijän sanoihin. 

Kiiltokuvien historian ja kehityksen lisäksi kirjan hauskinta antia ovat sekä kirjoittajan että muiden tuttujen ja tuntemattomien muistelmat. Mm. Pirkko Mannola, Kati Bergman ja Miitta Sorvali kertovat muistojaan. Kirjaa ja omia kuvia selaillessani on mieleen noussut yksityiskohtia, jotka olivat hautautuneet muistin perukoille. Kuten se, että liiman loputtua kesken kaiken otin korvikkeeksi keitetyn perunan. Urakan jälkeen sormet olivat tahmeat ja nenässäkin tuntui jotenkin tympeä keitetyn perunan haju. Vähään aikaan en pottuja syönyt.