Vuosi sitten syksyllä matkasin Suomeen noutamaan äitini jäämistöstä minulle jääneen pahvilaatikollisen. Olivat omia muistojani: kirjeitä, kortteja, koulutodistuksia, piirustuksia, kiiltokuvavihko. Kiiltokuvavihkoja minulla oli kaksi ja tämä pelastunut oli se vähemmän käytetty. Monta muistorikasta kuvaa toin kotiin tuomisiksi. Ilokseni löysin monta rakasta kuvaa Muistojeni kiiltokuvat -kirjasta. Niitä kuvia, jotka luulin toisen vihon myötä iäksi kadonneen.
Kukista suosituimpia ovat olleet ruusut, orvokit ja lemmikit. Opin, että muistokirjan nimi on saksaksi Vergissmeinnicht, älä unohda minua. Kyyhkyset, kaksi kättä yhteenpuristettuina, kerubit, leikkivät lapset ja jopa nokikolarit ovat kiiltokuviin päätyneet. Suosikkiaihe taitaa kuitenkin olla enkelit. Mietin, että ehkä omakin enkelirakkauteni johtuu juuri kiiltokuvien taikamaailmasta.
Rafaelin enkelit tulivat kiiltokuviin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Niiden esiäiti on "renesanssimaalari Raffaello Sanzion (1483-1520) kuuuluisan Sikstiiniläismadonna-maalauksen alareunassa oleva vasemmanpuoleinen lapsienkeli".
Kirjan tekijä "Pirkko Vekkeli on toimittaja ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut useita henkilökuva- ja elämänkertateoksia, mm. Liisa Lipsasesta, Raili Hulkkosesta, Kristiina Halkolasta, Ansa Ikosesta ja Sylvi Salosesta."
Sympaattinen kirja johdattelee kiiltokuvien maailmaan alkaen pontevasta nuoresta Prahassa syntyneestä näytelmäkirjailija Alois Senefielderistä, joka olosuhteiden pakosta tuli keksineeksi kivipainomeneltelmän (litografia) painaakseen värikuvia. Vuodesta 1796 alkaa myös kiiltokuvien historia. Miten tähän kaikkeen liittyy näyttelijä Humphrey Bogartin äiti, sekin selviää kirjasta.
Oma kotini ei ollut erityisen varakas, tärkein työkalu leikkien suhteen oli mielikuvitus. Paperinuket olivat 60-luvun loppupuolella syntyneelle ilon aihe samoin kuin kiiltokuvat. Keräsin myös kangastilkkuja. Kirjasta luen, että kiiltokuvien alkutaipaleella kuvissa käytettiin myös "puristeliimattuja osia aidosta silkistä ja sametista". Olisipa kiva päästä joskus katselemaan näitä "kiiltävälle paperille painettuja tai lakattuja, korkopuristettuja eli preeglattuja ja stanssattuja eli muotoon leikattuja"taideteoksia. Kiiltokuvien voittokulku alkoi Saksasta 1870- ja 80-luvuilla ja levisi nopeasti Eurooppaan, erityisesti Englantiin, ja Atlantin yli Yhdysvaltoihin.
Muistokirjoja on ollut kauemmin kuin kiiltokuvia, mutta värikkäät kiiltokuvat puhalsivat uusia tuulia purjeisiin. Muistokirjaan kirjoittivat ajatuksia ja ohjeita elämän varrelle niin omat vanhemmat, ystävät kuin opettajatkin.
Tässä seuraavassa kuvassa on sijaisopettajan tervehdys silloiselle 8-vuotiaalle Johannalle. Meidän yhteityö ei alkanut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Opettajan ensimmäisenä työpäivänä pudotin uuden terottimen lattialle en vain kerran, vaan kahdesti. Opettaja oli sitä mieltä, että oppilas häiritsee ja niin päädyin vanhan koulun ullakkovintille kylmänä pakkaspäivänä. Valoa tuli yksinäisestä ilman varjostinta olevasta lampusta. En tiedä kuinka kauan ullakolla olin, mutta taisi siinä vähän vilu tulla. Myöhemmin opettaja sitten osoittautui oikein mukavaksi, läpsyttelimme käsiä ristiin välituntisin ja muistan ihailleeni opettajan kauniita nahkaisia hansikkaita.
Kiiltokuvat, kiiltsikat kuten meillä sanottiin, olivat enimmäkseen tyttöjen juttuja. Kirjasta selviää, että niillä tehtiin kiivaasti vaihtokauppaa ja monenlaisia sääntöjä kaupankäyntiin liittyi. Kuten mahdollisuus menettää kiiltokuva saamatta mitään itse tilalle. Itse en vaihtokauppaa harrastanut enkä muista sitä kaveripiireissä olleen. Oma ikäluokkani taitaa alkaa olla viimeisiä joille kiiltokuvat olivat vielä tärkeitä.
Omassa vihossani oli näitä viimeisten keräilijäpolvien aarteita:
Krinoliinipukuiset naiset, jotka olivat verhoutuneet höyheniin ja pitseihin saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Muistan ihailleeni tätäkin seuraavaa kuvaa monet kerrat. Eläinaiheista tärkeitä olivat kissat ja koirat sekä lampaat. Vanhaa vihkoa selaillessa löysin koiramme Felixin kaksoisolennon. Niinköhän kiiltokuvat vaikuttivat myös tulevien lemmikkien valintaan.
Kukista suosituimpia ovat olleet ruusut, orvokit ja lemmikit. Opin, että muistokirjan nimi on saksaksi Vergissmeinnicht, älä unohda minua. Kyyhkyset, kaksi kättä yhteenpuristettuina, kerubit, leikkivät lapset ja jopa nokikolarit ovat kiiltokuviin päätyneet. Suosikkiaihe taitaa kuitenkin olla enkelit. Mietin, että ehkä omakin enkelirakkauteni johtuu juuri kiiltokuvien taikamaailmasta.
Huikea harppaus tapahtui 50-luvilla, kun kiiltokuvissa alkoi olla glitteriä. Tai eihän sitä silloin glitterinä tunnettu, meillä kotonakin taidettiin puhua hileestä tai kimalteesta. Hile teki kiiltokuvista vieläkin sadunomaisempia. Olen ostanut enkelikiiltokuvia aina Suomessa käydessäni, aikoinaan Tiimarista ja nyt viimeksi löysin niitä Flying Tiger Copenhagenista. Monen arkin kohtalo on tällä hetkellä epäselvä: mies innostui konmarittamaan ja siinä samalla menivät lapsuus- ja ylioppilaskuvani, kiiltokuvat, vanhat kouluaineeni.
Rafaelin enkelit tulivat kiiltokuviin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Niiden esiäiti on "renesanssimaalari Raffaello Sanzion (1483-1520) kuuuluisan Sikstiiniläismadonna-maalauksen alareunassa oleva vasemmanpuoleinen lapsienkeli".
Liitän kiiltokuvat jouluun. Muistaakseni koulusta saadussa joulupussissa oli mukana omenan, mandariinin ja piparkakun lisäksi kiiltokuva. Millään en vain jaksa muistaa oliko paperipussi ruskea vai valkoinen.
Yläkuvan punanuttuinen joulupukkikiiltsikka variaatioineen oli siinä toisessa maailmaan tuuliin kadonneessa kiiltokuvavihossani. Joulukuvista muistui mieleeni kuusenkoriste: metallinhohtoista paperia oli kiedottu suorakaiteen muotoisen kovikkeen ympärille, päälle liimattu enkelin kuva ja alareunassa oli hapsutukset. Karamelliltähän sen piti näyttää ja näyttikin pienen kuusenkoristelijan mielestä.
"Kun paljasjalkainen kiiltokuvaenkeli, jolla on pikkuruiset valkoiset siivet selässään ja hopeinen tähtikoru otsallaan, ottaa turkoosinvärisessä, hunajamelonin keltaisessa, violetissä tai vaaleanpunaisessa antiikki- tai renesanssikoltussaan askeleen kohti, kuka voisi vastustaa?... En ainakaan minä, silloin joskus."En voi kuin yhtyä näihin kirjantekijän sanoihin.
Kiiltokuvien historian ja kehityksen lisäksi kirjan hauskinta antia ovat sekä kirjoittajan että muiden tuttujen ja tuntemattomien muistelmat. Mm. Pirkko Mannola, Kati Bergman ja Miitta Sorvali kertovat muistojaan. Kirjaa ja omia kuvia selaillessani on mieleen noussut yksityiskohtia, jotka olivat hautautuneet muistin perukoille. Kuten se, että liiman loputtua kesken kaiken otin korvikkeeksi keitetyn perunan. Urakan jälkeen sormet olivat tahmeat ja nenässäkin tuntui jotenkin tympeä keitetyn perunan haju. Vähään aikaan en pottuja syönyt.
Muistojeni kiiltokuvat johdattelee menneisiin. Lapsuus usein saa hopeareunukset muutoinkin ympärilleen: jouluna oli aina metreittäin lunta, kesät pitkiä ja suklaa maistui suklaalle, mutta kirjan myötä muistotkin saavat ripauksen glitteriä. Kerätyt kiiltokuvat olivat ne kauneimmat, ystävien värssyt mieliinpainuvimmat. On sellainen tunne kuin olisi ollut osana salaseuraa, kiiltsikkatyttöjä. Olen aavistuksen pahoillani, ettei omilla lapsilla ollut samanlaista keräilyharrastusta. Pokemon-kortit tuntuvat kovin vaisuilta kiiltokuviin verrattuna.
Vieläkin kun näen kauniin arkin kiiltokuvia tunnen samanlaisen läikähdyksen sydämessäni kuin joskus lapsena. Tuon minä haluaisin, onpa kaunis. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, yhteen kuvaan kätkeytyy suuria unelmia ja lämpimiä muistoja.
"Jos mull oisi
onnen seula, pitkä pussi
ja parsinneula,
niin onnea sulle seuloisin
ja pussin suun
kiinni neuloisin."
Kiitos Minerva!
❤:lla Johanna, muistoihin uppoutuneena